Illalla, kun työmiehet toisista osastoista poistuivat, alkoi valimossa raudan valanta. Eberhardille, Andrei Petrowitschin eroittamattomalle seuralaiselle, oli tämä työ tehtaassa ollut kaikkein hauskinta. Olihan se suurenmoinen, synkkiä mielikuvia herättävä näky, kun mustat, rautakätiset miehet johtivat sulatusuuneista juoksevaa, tulta leimuavaa rautaa astioihin sekä kaatoivat palavaa, kihisevää nestettä, josta nouseva hirmuinen lieska korvensi heidän käsiään ja kasvojaan, muotteihin, jotka olivat tehdyt puusta jättiläissuureen huoneeseen, savesta ja mullasta olevan lattian sisään. Se oli ikäänkuin kuva helvetistä, joka näkyi rauhalliselle katsojalle — niin väritetty ja kuitenkin niin tympäisevä, aavemainen, riehuva. Ahjoista tuleva punainen loiste heitti ikäänkuin väreileviä, leikkiviä värijuovia huoneen pehmeälle, mustalle permannolle, sen nokisiin seiniin ja kattoon, ja vaaleankellertävä, liekehtivä loiste, joka sulatetulla raudalla täytetyistä astioista löi valajia kasvoihin, muutti nämät tummien, pahaa tekevien henkien näköisiksi. Vielä ulkonakin, tehtaan pihassa, tuntui valamistyön aavemaisuus, savupiipuista löi loimuavan, ahmivan jättiläiskielen tavoin suuri tulipatsas ulos, saatti taivaan punottamaan niinkuin suuren tulipalon aikana ja valaisi punertavalla, väreilevällä loisteellaan koko ympäristöä kaupungin laidassa.
Andrei Kurbatow ja Eberhard olivat tulleet rattailla kaupunkiin ja tahtoivat lähteä samoin takaisin, mutta he asettuivat, herra Riesemannin hartaasta toivomuksesta, jättäen rattaat Riesemannien kaupungissa olevaan taloon, tehtailijan uusiin loistaviin vaunuihin, joiden edessä juoksi kaksi tulista rotuhevosta. Isä Riesemann halusi nähtävästi saada kuulla, miten tehdas, tämä hänen ylpeytensä ja koko olemuksensa oli miellyttänyt Andrei Petrowitschia, sillä tuskin olivat he lähteneet tehtaan ääressä olevan asunnon portaiden luota, kun vanha herra alkoi siinä mielessä puhua.
"No, Andrei Petrowitsch, oletteko käyntiinne tyytyväinen? Löysittekö mitään huvittavaa minun savumökistäni?"
Kurbatow oli mietteissään, kysyjä herätti hänet.
"Hyvin paljon huvittavaa", vastasi hän, hetken vaiettuaan.
"Vai niin! Sepä hauskaa!"…
"Te olette — sallikaa minun tunnustaa, — hiton tarmokas ihminen! Olette huvitettu kaikista asioista — sellaisistakin, joiden ei luulisi ollenkaan huvittavan teitä, jotka ovat teille vieraat… Andrei Petrowitsch" — ja isä Riesemann löi ylioppilasta veljellisesti olalle, — "jos vielä toisenkin kerran — tehkää vaan hyvin, kaikki ovet ovat teille avoinna. Tahdon saattaa teidät tuttavuuteen insinörini kanssa, ja hänen johdollaan —"
"Kiitän, herra Riesemann", lausui Kurbatow, "ja käyttäisin lupaanne hyvin pian hyväkseni, ellei minulla olisi teille toista pyyntöä tehtävänä, joka menee vieläkin pitemmälle."
Riesemann katsoi kysyvästi ylioppilasta, suu jo avattuna pyynnön täyttämiseen.
"Puhukaa, Andrei Petrowitsch!"