Ja Stella alkoi, ikäänkuin tuntien itsensä siihen velvoitetuksi, selittää Andrei Petrowitschille, herättäjälleen ja johtajalleen itsessään tapahtunutta henkistä muutosta ja kehitystä esittää hänelle kuluneena oppiaikana saavuttamiaan tuloksia. Hän kertoi kuinka hän oli usein aikaisemminkin tuntenut salaista, synnynnäistä vastenmielisyyttä useita ilmiöitä, tapoja ja mielipiteitä kohtaan seurapiirissään, ne olivat herättäneet hänessä vastustushalua, saattaneet hänen toivomaan enemmän tilaa, vapaampaa ilmapiiriä. Mutta oleviin oloihin tottuneena, pitäen niitä pysyväisinä, muuttumattomina ja täydellisinä, hän oli tehnyt samoin, kuin muutkin tekevät — oli tyytynyt niihin, oli ottanut ne vastaan sellaisina kun ne olivat, arvostelematta, ajattelematta. Sitten oli ilmestynyt Andrei Petrowitsch sanansaattajana toisenlaisesta, paljon muuttuneesta, paljon raikkaammasta ja paremmasta ilmapiiristä — ilmapiiristä, joka vielä suuremmaksi osaksi on järjen ja aatteiden maailmaa, neron valtakuntaa. Ja katso, neidolle oli säteillyt tästä ilmakehästä niin paljon valoa, hän oli tuntenut niin raikkaita, virkistäviä tuulahduksia, että hän, jonkun aikaa viivyteltyään, oli astunut sinne sisään ja laatinut itselleen uuden elämänsuunnitelman. Hän oli sitten oppinut tässä ilmapiirissä nopeasti näkemään, kuulemaan, tekemään huomioita ja — ajattelemaan. Ja nyt oli hän niin perehtynyt uusiin oloihin, niihin niin kiintynyt, ettei hän saattanut enää puolella jalallaankaan pysyä vanhassa, että sellainen ajatuskin jo oli syntiä häntä itseään ja yhteiskuntaa vastaan.
"En ole enään tehtailija Riesemannin tytär", lopetti Stella, "enkä voi myöskään olla suurkauppias Göblerin rouva. En kumpaakaan missään suhteessa. Jos he tahtovat minua vielä omakseen kutsua, pitää heidän päästää minut maailmaan, tahi muussa tapauksessa olla ilman minua. En tahdo enään heidän ja heidän seurapiirinsä tavoin olla vaan räätälin ja muotikauppiaan muotinukkena, vanhempieni ja mieheni leikkikaluna, juorujuttujen kertojana kahvipöydän ääressä, laiskottelevana tyhjäntoimittajana työtätekevässä maailmassa, toisten hiellä elävänä loisena! Minulle ei kelpaa enään väliseinillä koppeihin jaettu maailma, koppeihin, joiden nimi on salonki boudoiri ja lastenhuone; tahdon elää ulkona laajoilla vainioilla, avaran taivaan alla, vapaassa päivänpaisteessa, tuulten estämättä puhaltaessa, tahdon vapaasti katsoa ympärilleni, vapaasti liikkua… Andrei Petrowitsch, lähden kanssanne ulos maailmaan!"
"Aiotteko ruveta ylioppilaaksi, Stella Martinowna?"
"Aion."
"Ennen häitä vai niiden jälkeenkö?"
"Luullakseni ennen. Silloin olen vähemmin sidottu!"
"Ja toivotteko opintonne ja työalanne valitsemiseen minulta neuvoa? Tahdon tehdä sen, mutta muistakaa, että sellainen neuvo on pienestä arvosta, että tekisitte paremmin, kun päättäisitte itse tulevasta alastanne, ja vasta sitten, kun olette lähemmin tutkineet tieteiden alaa… Mille alalle olette, kasvattajan tointa lukuunottamatta, jo itse aikoneet antautua?"
"Tahtoisin tulla lääkäriksi niinkuin tekin."
"Oletteko ottaneet huomioon ne vaikeudet ja erikoisuudet, jotka teitä tällä alalla kohtaavat?"
"Olen."