Ja herra Oswald Göbler nauroi niinkuin onnellinen ja murheeton sulhanen konsanaan voi nauraa, otti morsiantaan hellästi leuasta kiinni ja sanoi hellällä, isällisellä äänellä:
"Lapsi kulta, siitä asiasta puhelemme vielä kerran hiukan myöhemmin. Eihän sillä ole niin kiirettä! Nyt ole armas, kallis suloinen kyyhkyläiseni, ja puhele minulle jotakin muuta."
Stella Riesemann työnsi herra Göblerin hyväilevän käden kasvoiltaan ja kysyi:
"Miksi jotakin muuta? Tahdon tietää päätöksesi. Tahdon saada kuulla sen heti, sillä minulla on kiire."
"Mutta — mutta pitäähän sinun toki antaa minulle ajatusaikaa!"
"Ajatusaikaa? Ikäänkuin sinun tarvitsisi sitä ajatella! Ikäänkuin en tietäisi, että olet jo tehnyt päätöksesi!… Oswald, ole suora ja tunnusta, että et laske minua millään ehdoilla menemään!"
"Mutta rakas lapsi, enhän voi luvata sinulle mitään, ennenkuin olet puhunut vanhemmillesi! Heidänhän käsissään on vielä lopullinen päätösvalta. Jos saat heidän suostumuksensa, en tahdo vastustaa…"
"Valehtelet!" huudahti Stella ja hypähti ylös tuolilta. Sinulla ei ole niin paljon kunnioitettavaa rohkeutta, että puhuisit minulle totta! Tiedät, etten saa vanhempieni suostumusta ainakaan niin kauvan, kun sinä et ole antanut minulle omaa suostumustasi ja tiedät myöskin, että minä saisin vanhempieni suostumuksen, jos sinä täyttäisit toivomukseni, sillä Riesemannin tytär on Göblerin morsian ja tuleva puoliso! Mutta sinulla on aivan toista mielessäsi. Luen sen sinun kasvoistasi. Tahdot vaikuttaa vanhempiini niin, että saan heiltä myöntymyksen sijasta kiellon… Oswald, sinä valehtelet!
"Mutta armas lapsi — —"
Herra Göblerin etsiessä sanoja astui Stella Riesemann aivan hänen eteensä, nauroi hänelle suuttuneena vasten silmiä ja lausui: