"En ole lapsi! Sinulla ei ole enää tekemistä lapsen, vaan täysikasvaneen ihmisen kanssa. Aiot tuudittaa minut tuuditteluillasi uneen niinkuin lapsen, niinkuin naisen, koetat saattaa minut hyväilyilläsi pettymään. Mutta sinä erehdyt! Minä olen herännyt ja tahdon pysyäkin valveilla! En petä enää itseäni enkä tahdo pettää sinua enkä toisiakaan…"
Herra Göbler raukka! Hän oli näytellyt huonosti osaansa: hän oli paljastettu! Hän oli haavoittanut morsiantaan heikoinpaan kohtaan, hänen heränneeseen itsetietoisuuteensa, joka suojeli neidon inhimillistä täysiarvoisuutta, hänen kunniantuntoaan ja ylpeyttään. Herra Göbler raukka oli tehnyt morsiamelleen, jota hän ei enää tuntenut, vääryyttä ja saanut hänestä vastustajan ja vihamiehen, jonka voimasta hänellä ei ollut aavistustakaan…
Herra Göbler olisi ollut onnellisempi, jos hän olisi tässä asiassa vedonnut tunteisiin, jos hän olisi vastannut neidon vaatimukseen vetoamalla rakkauteensa; jos hän olisi hehkuvin sydämin ja surullisin kasvoin astunut hänen eteensä ja sanonut: "Tahdot erota minusta useaksi vuodeksi — en voi kestää sitä, saatat minut sillä kovin onnettomaksi! Armahda minua, uhraa aikeesi rakkautemme tähden, valitse itsellesi toinen työ, joka ei eroita sinua minusta!"
Sellainen pyyntö ei olisi ollut vaikuttamatta morsiameen. Morsian oli odottanut sellaista pyyntöä. Ja ellei se olisikaan vienyt herra Göblerin toivomaan tulokseen, järkyttänyt morsiamen suunnitelmaa, niin olisivat siteet, jotka heitä molempia yhdistivät, jääneet katkaisematta niin jyrkästi, niin äksysti, sillä Stella rakasti Oswaldia, ainakin luuli todella rakastavansa häntä. Hän ikävöi häntä, oli onnellinen ollessaan yhdessä hänen kanssaan ja ajatteli riemulla, rauhallisesti liittoa, jonka hän aikoi hänen kanssaan solmia. He olivat itse, vanhempien tahi muiden heihin vaikuttamatta, lähestyneet toisiaan, tunsivat toisensa jo useita vuosia ja luulivat tuntevansa toisensa luonteeltaan, mieleltään ja voimaltaan.
Tähän päivään asti.
Tähän hetkeen asti.
Nyt muuttui asia kokonaan. Ja herra Göbler oli siihen syypää.
Stella Riesemann näki, että he olivat vieraat toisilleen — se, että Oswald Göbler oli pitänyt häntä lapsena, hänen hyväilynsä, hänen tuudittelunsa olivat avanneet neidon silmät. Ja hänet valtasi aavistus, että tämä mies ei tule koskaan käsittämään häntä, että hän ei voi, tahdo eikä uskalla käsittää häntä, että hän voi tulla pitämään häntä ainoastaan naisena ja lapsena tahi — mikä on yhtä pelättävää — ihmisenä, jonka itsetietoisuus on hänelle vastenmielistä, loukkaavaa — miesnaisena, jonka kanssa hän ei osaa seurustella, jonka kanssa hän tulee elämään onnetonta elämää, koska ei saa häntä vallita, sortaa häntä oman itsetietoisuutensa, oman vallitsijatahtonsa mukaan. Ja miten oli siis hänen rakkautensa laita? Hänen vakuutustensa mukaan sen tuli olla suurta ja todellista. Mutta todellinen ja suuri rakkaus ei ainoastaan vaadi, vaan se myöskin antaa, se antaa paljon enemmän kuin se ottaa ja vaatii, se kantaa mielellään uhreja, raskaimpiakin, se opettaa ihmiselle itsensä kieltämistä, se tekee sokeasti hyvää.
Voiko sellaista huomata Oswald Göblerin rakkaudessa?
Ei.