Herra Göblerin rakkaus ei saattanut kantaa uhreja. Hän ei tahtonut antaa, vaan ainoastaan vaati ja otti. Sitä ei todistanut ainoastaan se seikka, että herra Göbler ei jaksanut täyttää morsiamensa toivomusta, vaan paljon selvemmin se, että hän ei peljännyt tämän toivomuksen täyttämisestä mitään häpeää morsiamelleen, vaan itselleen. Omalle itselleen. Hän rakasti itseään enemmän kuin morsiantaan. Hänen itserakkautensa oli niin paljon suurempi rakkautta morsiameensa, ettei hän peljännyt edes alhaisia keinoja, petosta ja kavaluutta, varjellakseen itseään ikävyyksiltä.
Tämä tosiasia silmiensä edessä oli Stella Riesemannista aivan luonnollista, että se petollinen valeside, joka oli heidät yhdistänyt, usvan tavoin puhallettiin pois.
Hän laski kätensä sulhasensa olalle ja loi häneen surullisen katseen, jollaisella hyvät ystävät jättävät toisilleen hyvästi, ja sanoi:
"Oswald, me olemme kaksi järkevää ihmistä ja teemme oikein, jos emme enää ole toisillemme kuormaksi. Olemme toisistamme vapaat. Olen sinusta vapaa — tästä hetkestä alkaen!"
Ensimäinen tunne, joka kuvastui herra Oswald Göblerin kasvoilla oli epäilys, selvä epäilys. Hän koetti nauraakin. Hänen katseessaan oli luettavana kysymys: Miten on mahdollista, että minulle puhutaan tällaista!… Mutta vähitellen hän kalpeni, ja nyt loisti hänen silmistään pelko, tuskansekainen pelokas kummastus…
"Mitä se merkitsee, Stella?" kysyi hän hitaasti ja veti olkansa tytön käden alta. "Sinä aiot purkaa kihlauksemme…?"
"Niin, Oswald."
"Julkisen, kaikille ilmoitetun kihlauksemme…?"
"Kaikille ilmoitetun…? Voimmehan taasen ilmoittaa julkisesti kaikille, että se, mikä oli, ei ole enää olemassa!…"
"Se on mahdotonta!"