"Sepä hauskaa", sanoi herra Kurbatow, taputtaen häntä ystävällisesti olalle, "sillä minä pidän erittäin paljon kirjoista, ne ovat rakkaimmat ystäväni, joista en voi erota. Sentähden toin mukanani paljon kirjoja — raskas matka-arkkuni on niitä täynnä, — ja sinä saat niitä lukea, mitä tahdot ja mistä saat selvää. Minulla on useita kirjoja, joita entiset oppilaani ovat suurella nautinnolla ja suureksi hyödykseen lukeneet."
Eberhard katseli kauhuissaan tällaista vaarallista kirjatoukkaa ja käytti hyväkseen ensimäistä sopivaa tilaisuutta päästäkseen hänen läheisyydestään. Stella Riesemann, joka jälleen jäi yksin Andrei Petrowitschin kanssa, otti uudestaan puheeksi saman asian vaikka toisessa muodossa.
"Matkustitte kolmannessa luokassa, koska tahdoitte saada jutella", lausui hän äänellä, josta vielä kuului anteeksipyyntö veljen ilkeydestä. "Miten se on käsitettävissä, herra Kurbatow? Voihan toisessakin luokassa tavata sellaisia, joiden kanssa voi keskustella."
"Minusta on opettavampaa ja huvittavampaa keskustella rahvaan kanssa, ja rahvasta tapaan kolmannessa luokassa", vastasi Andrei Petrowitsch.
Vai niin, rahvaan ystävä! ajatteli Stella Riesemann, eikä hänen hymyilynsä ollut tätä ajatellessaan ivasta vapaa.
"Mutta Teidän puhelunne heidän kanssaan ei voinut kestää kauvan, sillä junan tultua Narvan ohi, kävi rahvaan kieli Teille varmaankin vaikeammaksi käsittää."
"Ei paljonkaan, neiti Riesemann! Ymmärrän hyvästi Viron kieltä. Olin kolme vuotta Viljannin maakunnassa kotiopettajana, ja kun kielten oppiminen ei ole minulle vaikeata, niin opin ympäristöni avulla puhumaan täydellisesti vironkieltä. Te olette varmaankin virolainen, neiti Riesemann?"
Neiti Stella loi pikaisen katseen Kurbatowiin.
"Mistä sen päätätte?"
"Teidän kasvonpiirteistänne. Mutta olenhan voinut erehtyä", vastasi Andrei Petrowitsch rauhallisena, kun neiti Stellan kasvot, — jota vieras — todennäköisesti tietämättään ja tahtomattaan — oli syvästi loukannut, peittyivät syvällä, tummalla punalla.