"Niin", vastasi Oswald, ja hänen äänensä vapisi vihasta, "olen tottunut harkitsemaan ennenkuin teen tärkeitä päätöksiä."
"Hyvä on, annan sinulle kolme päivää ajatusaikaa… Annan sen sinulle, vaikka kyllä tiedänkin, mihin sitä tarvitset ja minkä päätöksen minulle ilmoitat. Mutta sinulla ei pidä olla syytä myöhemmin syyttää minua siitä, etten antanut sinulle miettimisaikaa, ennenkuin teit tärkeitä päätöksiä!"
Herra Göblerillä olisi ollut keskustelun kuluessa montakin kertaa syytä suuttua, mutta tottuneena seuramiehenä hän muisti, että hän oli tekemisissä naisen kanssa, ja niin hän voi hillitä itsensä, pysyen rauhallisena ja järkevänä. Stellan viimeisissä sanoissa ja äänessä, jolla ne lausuttiin, oli kuitenkin niin paljon herra Göblerin miehen-arvoa alentavaa epäilystä ja veristä pilkkaa, että seuramies hänessä vetäytyi syrjään ja pakeni nurkkaan ja sijalle ilmaantui suuttunut, mustasukkainen, itsetietoisuudessaan loukattu mies.
Herra Göblerin kauniit, hienot herraskasvot olivat kalpeat, hänen otsallaan näkyi paksu, sinertävä juova, hänen suurentuneet silmänsä loistivat.
"Jo riittää — siihen asti mutta ei pitemmälle!" huudahti hän. "Näyt unohtavan, että edessäsi ei seiso poika, vaan mies, — mies, jolla on kunnioitettu, arvossa pidetty, tahraton nimi, joka ei salli kasvoihinsa syljettävän, miehen arvoaan lokaan tallattavan… Hyvä on, en tarvitse enään ajatusaikaa, olen jo tehnyt päätökseni, ja se päätös on seuraava: Myöntymystäni et saa, ja tahdon vanhempiisikin kaikilla tavoin, kaikilla käytettävissäni olevilla keinoilla vaikuttaa, koettaa, että hekään eivät anna sinulle suostumustaan, että he väkisin pidättävät ja pitävät kiinni sinusta, kuten mielipuolesta."
"Sen tiesin", nauroi Stella.
"Mutta et tiedä kaikkea! Et tunne syitä, jotka vaativat minun niin tekemään, sillä olet harhaan johdettu, olet hyljännyt sinulle sopivan seuran… Jos sinä, Stella, pysyt lujana aikeessasi, olet vapaa — minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä! Ja kuitenkin tahdon vanhemmillesi ja kaikille, joilla on sinuun vaikutusvaltaa, neuvoa, että he tekisivät aikeesi tyhjäksi…"
"Se on kostoa", nauroi Stella uudelleen.
"Ei, se ei ole kostoa, se on huolehtimista minulle läheisen perheen kunniasta, se on halu säästää perhettä häpeältä, sen tytärtä perikadosta! … Ja kun teen tämän toisten hyväksi, voit itsekin arvata, missä määrin koetan itseänikin suojella sellaisesta epäsiveellisestä saastasta!…"
"Häpeä…? perikato…? epäsiveellinen saasta…?" Stella astui säkenöivin silmin lähemmäksi häntä, "Oswald, kuinka uskallat puhua sellaista?"