"Niin, Stellani!"
"Tule siis kanssani vanhempieni luo, selitä heille, että olet yhtä mieltä kanssani aikeeni suhteen, ja saa aikaan, että he suostuvat pyyntööni. Hanki minulle suostumus ja minä uskon, että sinä rakastat minua! Mutta niinkauan kun sitä ei ole tapahtunut, älä pidä minua morsiamenasi, samoinkuin minäkään en pidä sinua sulhasenani…?"
Herra Oswald Göbler ei aluksi tiennyt, mitä tehdä. Hän loi katseensa morsiamensa edessä epäröivänä maahan, käänsi kasvonsa, joihin neidon raskas hengitys koski, sivulle ja hänen vapisevat sormensa leikkivät taskukellon kultaisilla ketjuilla.
"Ja elleivät he anna tätä lupaa, kaikesta huolimatta?"
"Tee minut silloin viipymättä vaimoksesi, niin etten enää tarvitse tätä lupaa, ja anna minulle oma myöntymyksesi!"
Herra Göblerin kädet vaipuivat kellonvitjoista veltosti alas, hän astui muutamia askeleita poispäin morsiamestaan; hän kokosi nähtävästi ajatuksiaan, vaivas liikemiehen älyään päästäkseen pinteestä, johon hän oli yhä syvemmälle joutunut…
Stella Riesemann katsoi häntä sääliväisenä, surkuttelevana. Mutta tämä oli sitä ivallista sääliä, sitä huvittavaa surkuttelua, jota ihminen tuntee, kun hän näkee kavalan ihmisen olevan satimessa.
Stella Riesemann tiesi nyt varmasti, ettei hän ollut koskaan rakastanutkaan häntä. Hän huomasi ensi kerran täysin selvästi, miten alhainen tämä ihminen oli, ja ihmetteli, mistä se voima oli tullut, että hän milloinkaan oli lähestynyt häntä tunteiden siivillä, hänen kanssaan siihenasti ylläpitänyt suhdetta, oli aikonut tehdä tämän suhteen kestäväksi — kuinka hän oli voinut itseään niin suuresti pettää ja sokaista.
Kun herra Göbler jälleen kääntyi Stellan puoleen, huusi viimemainittu:
"Tiedän, mitä aiot sanoa! Vaadit minulta vielä ajatusaikaa!"