Andrei Petrowitschin ei voinut olla erittäin vaikea lähteä talosta, jonka elintavat häntä niin vähän miellyttivät. Hän ei tuntenut itseään loukatuksi siitä että hän oli näin järjettömällä tavalla karkoitettu ja irtisanottu, sillä hän arvasi, mistä se oli johtunut, eikä hänellä ollut syytä hävetä antamansa aiheen tähden.
Oppilaansa suhteen ei hänen tarvinnut olla huolissaan; hän oli varma että Eberhard suorittaa ehdot, ja sillä tiesi hän täyttäneensä velvollisuutensa häntä sekä palkanmaksajaa kohtaan. Hän ei liioin peljännyt paljon Stellan kohtaloa, sillä neito oli taistelussaan tekemisissä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka häntä rakastivat, jotka eivät voineet tehdä hänelle pahaa. Ja kuitenkin laskeutui raskas paino hänen rinnoilleen, kun hän oli lukenut Riesemannin kirjeen, kun hän oli saanut tietää, että hänen täytyi kahdentoista tunnin kuluttua kääntää selkänsä talolle. Ja hän alkoi tuntea povessaan tuskaa, todellista, katkeraa eron tuskaa, katkeraa tunnetta, jota ihminen tuntee, kun hänen täytyy erota kalliimmasta, mitä hän omistaa.
Kysymys, voittaako Stella Riesemann taistelussa, ajaako hän aikeensa perille, lähteekö hän Pietariin, sai äkkiä Andrei Petrowitschille sellaisen merkityksen, joka siltä oli tähän asti puuttunut; Andrei Petrowitschista tuntui äkkiä, kun olisi tämä kysymys tärkein kaikista niistä, jotka heitä molempia koskivat, kun koskisi se mitä syvimmin hänen nykyisyyttään ja tulevaisuuttaan: Hänet valtasi kiihkeä tunne siitä, että hän ei voi kokonaan erota Stellasta.
Eron tuskallisuus teki Andrei Petrowitschille selväksi, mitä hän siihen asti oli ainoastaan aavistaen ja epäillen tuntenut, jota vastaan hän oli taistellut, niin kuin järkevä ja terve ihminen taistelee aiheetonta heikkoutta, petollista haavetta vastaan… Andrei Petrowitsch tiesi nyt rakastavansa Stella Riesemannia.
Se tunne valtasi niin äkkiä hänet, että se lamautti hänen voimiaan, huumasi hänen mieltään. Hän vaipui hervotonna tuolille, ja ensi kerran eläissään, hän hapuili epätietoisena siitä, mitä oli tehtävä, mihin ryhdyttävä, mistä alkaa, ikäänkuin pilkkopimeässä. Hän tunsi pohjan jalkojensa alla horjuvan, ilmakehän ympärillään väreilevän; hänen entisen tunnemaailmansa läpi kiisi särkevä ja hävittävä myrskytuuli.
Hän koetti reipastuttaa itseään, koota uupuneita voimiaan — se onnistui ainoastaan hetkeksi kerrallaan. Pian seisoi hän vaatekappale tahi kirja kädessään taasen neuvotonna paikallaan, katsellen ympärilleen, ja jos hänellä yleensä oli mitään selvää ajatusta, ei se koskenut sitä työtä, jota hän parhaillaan teki, eikä myöskään niitä lähimpiä toimia, joihin hän oli ryhtyvä.
Andrei Petrowitsch näki unta — hän joka siihen asti oli kuluttanut niin vähän aikaa unelmoimiseen ja haaveiluun!
Kello saattoi olla jo kaksi, kun Kurbatow oli vihdoinkin ennättänyt niin pitkälle että hän voi sulkea täytetyn matka-arkkunsa ja lukita sen. Hän istuutui matkalaukun syrjälle, nojasi kyynärpäätään polviinsa ja poskeaan kättään vastaan. Lampun valo valaisi hänen mustaa päätään, hopeisilla karvoilla sekoitettua partaansa, hänen kalpeita kasvojansa. Hänen kasvoissaan näkyi, vaikka hän olikin ne kyllä tehtaasta kotiin lähtiessään pessyt, vielä nokisen työn jälkiä, hänen silmäkulmiaan mustensivat vielä ne silmiä suurentavat nokiset juovat, joita tehdastyömies ei pesemälläkään tahdo saada lähtemään, joita hän kantaa kasvoissaan ammattinsa merkkinä. Kun Andrei Petrowitschilla oli vielä yllään sininen, mekontapainen venäläinen paita — niinä iltoina, jolloin hän tuli tehtaasta, ei hän syönyt illallista Riesemannien pöydässä, vaan antoi tuoda ruoan huoneeseensa — niin voi häntä hänen nyt matkalaukullaan istuessaan, pitää työstään irtisanottuna työmiehenä, joka surullisena ajattelee, mihin nyt kääntyisi, mistä saisi jokapäiväisen leipänsä ja toimeentulonsa…
Tavanneekohan hän enää häntä, saaneekohan hän puhella edes sanaakaan hänen kanssaan? Vai pidättänevätköhän he häntä väkisin kauempana peljättävästä viettelijästään, kunnes hän on joutunut huvilan piiristä kauas pois? Näitä kysymyksiä risteili Kurbatowin päässä, kun äkkiä koputettiin hänen ovelleen, hiljaa ja varovaisesti. Jo ennenkuin hän ehti mitään vastata tahi edes nousta ylös, aukeni ovi ja sisään astui neiti Stella Riesemann pitkässä, mustanharmaassa sadetakissa, musta pitsihuivi oli irrallaan hänen päänsä ympärillä. Hänen kalpeat kasvonsa loistivat marmorivalkeina tumman päähineen ja ruskean tukan alta, jossa sadepisarat hopeisten helmien tavoin loistivat, hänen kirkkaat silmänsä loistivat suurempina ja käsittämättömämpinä kuin muuten. Hiljaa ja rauhallisesti hän läheni, suljettuaan huolellisesti oven, Andrei Petrowitschia, joka vielä istui hämmästyneenä paikoillaan ja huomasi vasta sitten nousta ylös, kun neito tarjosi hänelle pienen kostean kätensä tervehdykseksi.
"Stella Martinowna, mistä tulette?"