Herra Oswald Göbler tuli. Mutta hän läksi niinkun oli tullutkin.
Hän alkoi kauniisti. Oli surullinen, hermostunut, rauhaton. Oli hellä, viekas, myöntyväinen. Puhui leppymisestä, ei anteeksiannosta.
Sovintoon oli Stella Riesemann heti valmis. Hän ei luvannut kantaa herra Göbleriä kohtaan mitään vihaa. Mutta mitä se auttoi, kun hän lisäsi leppymättömänä selityksensä, ettei hän ole enään herra Göblerin morsian, että sulhasen ja morsiamen suhde heidän välillään oli pysyväisesti loppunut, että he voivat vielä kuitenkin olla hyviä tuttavia ja, jos herra Göbler tahtoo, hyviä tovereja.
"Minkätähden näin?" huudahti herra Göbler hermostuneena.
Hänen päähänsä ei nimittäin tahtonut millään ehdoin mahtua, että sellainen peruuttaminen oli tullut neidon puolelta, että joku neito voi hänet hyljätä ja siksi hän olisi uhrannut, Jumala tiesi minkälaisen summan, jos joku olisi muuttanut asiat niin, että hän olisi voinut näytellä purkajan osaa.
"Miksi niin?" toisti herra Göbler vavisten koko ruumiiltaan, vaikka hän olikin jo saanut vastauksen kysymykseensä.
"Siksi, ettemme rakasta toisiamme", selitti Stella rauhallisesti.
"Mutta minä rakastan sinua!"
"Et siinä määrin, kun minä vaadin. Ja mikä meille molemmille on yhtä tärkeätä: minä en rakasta sinua!"
"Mutta sehän on mahdotonta!" oli herra Göbler huudahtamaisillaan, mutta alkaen yhä selvemmin käsittää, että se on kuitenkin mahdollista, piti hän parempana valmistella peräytymistä: hän tarjosi neidolle kättä jäähyväisiksi.