"Se oli varmaan liian aikaista", lausui hän lepyttävällä, rauhoittavalla äänellä, vaikka hänen silmistään näkyi, että hän oli suuttunut tyttäreensä. "En saanut tehdyksi häntä vielä kyllin myöntyväksi ja — ja viettelijähän matkusti pois vasta tänä aamuna… Mutta voin antaa sinulle sanani, armas poikani…"
"Sanaanne en enää luota!"
"Voin kuitenkin antaa sinulle sanani, että asia kolmen — sanokaamme viiden — päivän kuluttua — viimeistäänkin viiden, kuuden päivän kuluttua — sillä olenhan isäntä tässä talossa…"
"Tässä talossa ei ole isäntää!"
"Odotahan toki hiukan!… Poika, kuka ajaa niin ajattelemattomasti asioitaan!… Näillä nuorilla ihmisillä ei ole hituistakaan kärsivällisyyttä!"
Mutta näillä moitteillaan pilasi isä Riesemann koko asian. Nuori Göbler nosti ylpeästi päätään, astui ovelle ja huudahti:
"Oswald Göbler ei tarvitse kärsivällisyyttä, jos hän kunnioittaa pannusepän tytärtä kosinnallaan. Oswald Göbler ei juokse yhdenkään pannusepän tyttären jäljessä — huomatkaa se, herra Riesemann!"
Otti hatun ja poistui.
Herra Riesemann katsoi halvauskohtauksen saaneen ihmisen tavoin kiinni paiskattua ovea. Hän katsoi niin kauan sinnepäin äänetönnä ja liikkumatta, kunnes jostakin hiljainen itkunsekainen ääni kuiskasi hänen kaulattomassa päässään oleviin korviinsa joitakin typeriä sanoja.
Siinä seisoi rouva Riesemann, piteli ohimoitaan ja nyyhkytti, ja kaikki hänessä osoitti, miten kovasti tapaus oli häneen koskenut.