"Sen ymmärrän", sanoi Fastrade, "siinä tapauksessa lienee Ruhken lähdettävä sinne kartta mukanaan."
Nyt kohotti parooni jälleen päätänsä ja sanoi ääneen ja voimakkaasti: "Rajat ovat pyhiä asioita, omistajan täytyy tuntea rajansa. Sen vuoksi olisi parempi, lapseni, että sinä olisit mukana."
"Onko se tarpeellista?" kysyi Fastrade kummastuneena. "Parooni on aivan oikeassa", sanoi Egloff, "vain siten saa rajankäyntitoimitus tarpeellisen juhlallisuuden." Parooni nyökäytti päätään: "Se on siis päätetty", mumisi hän. Silloin nousi Egloff, sanoakseen hyvästi. Kun hän ojensi Fastradelle kätensä, hymyili hän pilkallista hymyään ja sanoi: "Me tapaamme siis asioissa, niin sanoakseni vastustajina." Sitten meni hän.
Fastrade istuutui jälleen tuoliinsa, hänen isänsä torkahti uudelleen ja vihreän lampunhämärän täyttämän huoneen äänettömyys näytti hänestä tänään erikoisen syvältä.
Egloff astui ulkoportailta rekeensä, joka odotti, peittäytyi vällyihin ja antoi ohjakset kuskille. "Kotiin", sanoi hän.
"Kotiin?" kysyi ajaja kummastuneena.
"Hitto vieköön, niin, kotiin", huusi Egloff kärsimättömästi, ja hevonen lähti juoksuun. Yö oli pimeä, satoi tasaisesti, lumihiutaleita ei voinut nähdä pimeässä, mutta Egloff tunsi ympärillään tuon hiljaisen sateen, joka hitaasti kietoi hänet johonkin kylmään. Hän ei kyllä ollut aikonut ajaa kotiin, hän oli lähtenyt sieltä hyvin pahalla tuulella, ajat olivat huonot, hän oli hävinnyt paljon pelissä, sitten tämä metsäkauppa, joka inhotti häntä, käynti asioiden vuoksi Padurenin vanhan paroonin luona tuntui hänestä ikävältä ja hän oli päättänyt Padurenista ajaa Dachausenille, viettääkseen aikaansa nuoren rouvan seurassa; Dachausen ei ollut kotona ja Lydia oli hänen siellä viimeksi käydessään ilmoittanut miehensä matkustavan ja samalla näyttänyt niin hemmetin viehkeältä. Ja nyt, hänen poikettuaan Padurenissa, oli häneltä halu tuohon matkaan mennyt ja hän ajoi kotiin. Herra nähköön, tuo Fastrade oli sentään yhä sama pystypäinen kaunis tyttö kuin ennenkin. Lämminkatseinen ja rohkea oli hän aina ollut, Egloff muisti, kuinka hän poikana kerran Fastraden seurassa ollessaan oli lyönyt koiraansa, silloin oli Fastrade punastunut, työntänyt pikku nyrkillään häntä voimakkaasti rintaan ja sanonut "hyi!", äänellä, joka tuntui melkein kuin ruoskan sivallus. Siitä lähtien ei Fastrade oikein ollut voinut sietää häntä. Niin, hän oli aina ollut kunnon tyttö, tämä Fastrade, mutta tämänlaiset tytöt ne tavallisesti rakastuivat kotiopettajiinsa, vahinko kyllä! Joka tapauksessa hänessä yhä oli paljo elämänhalua, ja hänestä täytyi tuntua kovalta asua tuossa talossa, missä ei eletty, vaan ainoastaan seurusteltiin. Hän kietoi turkin tiukemmin ympärilleen, häntä vilutti, ei ollut miellyttävää noin hiljaa, hiljaa kääriytyä tähän kylmään, valkeaan lakanaan, ja myöskin suuri, valkea kuusiseinä, jonka lävitse he nyt ajoivat, huokui jäistä kylmyyttä. "Hyvä", ajatteli Egloff, hän viettäisi tänään siis iltaansa kotona, mutta mitä hän tekisi? Viime aikoina oli yksinäänolo alkanut tuntua hänestä tuskalliselta, ei ollut mieluisa ajatus nähdä isoäitiä ja neiti Dussaa tänään; hän siis makaisi huoneessaan sohvalla, joisi punaviiniä ja antaisi Klaus palvelijansa kertoa itselleen juttuja. Kunpa hän vain ei olisi jo osannut kaikkia näitä juttuja seudun tytöistä, ja sitä paitsi mies valehteli ja valehteli huonosti. Ei ollut houkuttelevaa. Jospa olisi ollut edes joku, jonka kanssa olisi voinut pelata korttia, se oli sentään paras keino harmaita mietteitä vastaan. Oli oikeastaan kummallista ja vaikeata selittää, mutta tämä keino ei milloinkaan pettänyt; kun hän istuutui vihreän pöydän ääreen ja otti kortit käteensä, tuli se aina varmasti, tuo kiihoittunut tunne, joka ruumiillisen hyvinvoinnin tavoin tunkeutui vereen ja miellyttävästi hipoi aina sormenpäihin saakka. Sitä voi verrata ainoastaan sen hetken miellyttävään kiihoitukseen, kun ensimäisen kerran tarttuu kaunista naista noin hiljaa takaapäin hartioista eikä tiedä, suuttuuko hän vai onko hiljaa.
Hevonen hypähti äkkiä voimakkaasti sivullepäin ja kuski huusi vihoissaan: "Hoi, hoi, kuka siellä on, ettekö osaa liikkua tiellä?" Pieni hevonen, matala reki, jossa oli lumisia myttyjä, ja luminen mies koettivat vaivalloisesti syvän lumen lävitse päästä kääntymään tien oheen. "Laibe", huusi Egloff, "sinäkö se olet?" "Niin, herra parooni, minä Laibe", vastasi ystävällinen ääni.
"Mitä teet täällä metsässä?"
"Minun on käynyt huonosti", kuului hiljaa valittava ääni, "olen eksynyt metsässä ja nyt ajelen täällä, ja sapatti on tulossa!"