"Sellaista sitä tulee salakuljetuksesta", tuumi Egloff, "mutta voit tulla meille viettämään sapattiasi. Aja eteenpäin, kuski."
"Kiitos, kiitos, herra parooni", huusi Laibe hänen jälkeensä.
"On sekin elämää", ajatteli Egloff, "rämpiä noin yksinään pimeässä metsässä, no, ehkäpä ei olekkaan niin paha kuljeskella tuolla tavalla, kun ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin sitä, tokko pimeässä löytää oikean tien ja mistä päin tulta mahtaisi näkyä, ehkäpä silloin ei tarvitse ajatella kaikkia mahdollisia, vastenmielisiä tyhmyyksiä."
Nyt saapuivat he Sirowin kartanon pihalle. Vain muutamat suuren talon ikkunoista olivat valaistut. "Ahaa, kukaan ei odota minua", sanoi Egloff ja heitti turkit yltään, "Klaus, menen huoneeseeni, kamiina on lämmitettävä, ja sinä, Joseph, ilmoitat rouva paroonittarelle, etten tule syömään, olen väsynyt ja menen nukkumaan. Sitä paitsi tuot minulle pullon burgundilaista huoneeseeni. Kas näin." Hän meni huoneeseensa, riisuutui, antoi Klausin hieroa ruumistaan kölninvedellä, kääriytyi sitten yönuttuunsa ja heittäytyi pitkäkseen työhuoneensa sohvalle. Joseph toi burgundilaisen, kamiinassa paloi tuli, alkoi olla miellyttävän lämmintä. Egloff sytytti sikaarin, kas niin, nyt kelpasi, puuttui enää vain miellyttäviä ajatuksia, ajatuksia, jotka eivät varomattoman karkeasti kosketelleet kipeätä kohtaa. Mitä siis? Tuossa oli tuo juutalainen, joka harhaili pimeässä, lumisessa metsässä ja rukoili ja tähysteli etäistä valoa, siinä oli jotain, jonka ajatteleminen tässä kamiinavalkean ääressä tuotti hetkisen viehätystä. Mutta se ei riittänyt, ajatukset eksyivät muuhun. Mitä mahtoi se pikku rouva Barnewitzissa nyt tehdä? Hän odotti Egloffia, tämä oli näkevinään, kuinka hän pukeutui häntä varten. Liian paljoa ei hän voinut itseään koristaa, sillä eihän kukaan talossa saanut tietää, että hän odotti ketään, hän oli kai ottanut ylleen tummanvioletin villapukunsa ja pannut helminauhan kaulaansa. Sitten käski hän kattamaan illallispöydän, sytytti salin lamput kamaline tulipunaisine varjostimineen; noihin piireihin kuuluvat naiset luulevat aina, että kun he ovat rakastuneita, heillä täytyy lampuissa olla tulipunaiset varjostimet. Siinä hän istui punaisessa lampunvalossa, kauniit vahanukenkasvot hyvin juhlallisina, hiukset hehkuvan mustina, violetin värisessä puvussaan ikäänkuin kokonaan orvokkeihin käärittynä, ja odotti häntä. Ilta käy yhä myöhäisemmäksi, vahanukenkasvot käyvät yhä jäykemmiksi ja vihdoin hän itkee, niinkuin vain pikku Lydia Dachausen voi itkeä, aivan vaivattomasti vuodattaen kyynelvirran yli kasvojen, jotka eivät ole muuttuneet miksikään, hän itkee niinkuin nuket itkisivät, jos osaisivat itkeä. Egloff hymyili, tuon punaisten lamppujen alla yksinään häntä itkevän naisen ajatteleminen teki hänelle hyvää, ja sitten täytyi hänen äkkiä ajatella Fastradea, lapsuutensa ajan Fastradea, pientä tyttöä, joka puristetulla nyrkillään työntää häntä rintaan ja sanoo "hyi!" Levottomana kääntyi hän, tarttui lasiin ja joi, sitten painoi hän vihdoin sähkönappulaa. Kun Klaus tuli, käski Egloff: "Laibe juutalainen tulkoon luokseni, kun on päättänyt rukousmenonsa."
"Kuten käskette", sanoi Klaus. Egloff heittäytyi jälleen pitkäkseen, imi sikaariaan ja odotti kärsimättömästi Laiben tuloa.
Hetken kuluttua avautui ovi varovaisesti ja juutalainen työntäytyi huoneeseen, hänen vihreänharmaa takkinsa oli tiiviisti napitettu, harmaat hiukset ja harmaa, paksu parta olivat tasatut ja hänen kasvonsa vääntyivät sanomattoman rakastettavaan, ystävälliseen hymyyn. Hän kumarteli moneen kertaan, hieroi käsiänsä ja sanoi: "Hyvää sapattia, herra parooni, hyvää sapattia."
"Saat asettua tuonne kamiinan ääreen lämmittelemään", viittasi Egloff, "jos haluat, voit myös istuutua tuolle pienelle tuolille." Laibe istuutui, pani kädet polvilleen ja hymyili yhä itsekseen samaa imelää hymyään. Egloff silmäili häntä tarkasti. "Mitä on tapahtunut", kysyi hän sitten, "vielä äsken sinä ryömit lumessa tuolla pimeässä metsässä kuin vikisevä jänis ja nyt tulet tänne, hierot käsiäsi ja näytät siltä kuin viettäisit häitäsi."
"Katto pään yllä, herra", sanoi Laibe, "on kai hyvä asia, ja lämmin huone on myös hyvä asia, miksi en siis iloitsisi?"
"Siinäkö kaikki?" sanoi Egloff.
Laibe kävi totisemmaksi, siveli kädellään partaansa ja pyöritti kirkkaita, siirapinvärisiä silmiään. "Tätä nyt ei herra parooni ymmärrä, se kuuluu meidän uskontoomme, tänään täytyy olla iloinen, tahtoi tahi ei."