"Latvoissa tuolla
Pauhaavi yö,
Lepoa vailla
Syömeni lyö.
Kuin iki-malmi
Maan uumenen,
Tuskani mun on
Myös ikuinen."
valitti Gertrudin ääni edelleen, ja kun hän sitten vaikeni, oli vielä hiljaisuudessakin vapisevaa värinää.
Gertrud nojasi väsyneenä pianoon ja neiti von Dussa alkoi rauhallisesti ja kielevästi puhella hänen kanssaan. Viereisestä huoneesta kuului pelimerkkien helinää ja Fastrade saattoi paikaltaan nähdä Sylvian kalpeat kasvot, jotka välinpitämättömästi ja alistuneesti katselivat kortteihin. "Mitä se auttaa", sanoi Egloff hiljaa; "tyttö raukka huumautuu tuskasta ja intohimosta, ja viimeisen soinnun mukana on kaikki lopussa ja hän on jälleen vain Gertrud Port, jolla on hermotauti, joka ei voi enää jatkaa opintojaan ja jota hänen isänsä haukkuu."
"Mutta hänellä on kuitenkin ollut tämä elämys", vastasi Fastrade ja hänen äänensä kaikui niin kiivaana, että Egloff hämmästyneenä katsahti häneen.
Fastraden kasvot olivat ylt'yleensä kyynelissä. "Te itkette?" kysyi
Egloff. "Se johtuu vain musiikista", vastasi Fastrade ja hymyili.
Egloff katseli jälleen käsiään. "No niin", alkoi hän hitaasti, "mutta ettekö tunne, miten täällä, tässä huoneessa kaikki intohimoinen ja elämänhaluinen heti häipyy ja kuolee, miten sen tappaa — kuinka sanoisin — ehtoomainen, isoäitimäinen, sirowimainen? Bésigue-pöydän ääressä he kalistelevat merkkejään, tuoksuu kamiinan kuumentamalta matolta, ja neiti von Dussa luennoi, Goethe ja Schubert ovat kaukana poissa. Hyvä jumala tätä sirowimaista, miten sen näenkään edessäni, olen sen varmaankin lapsena nähnyt kulkevan huoneiden läpi ja vaientavan kaiken elämän, joka pyrki liikahtamaan. Sillä on väljä, ruskea puku, sinisenpunertava myssy, pienet, harmaat kasvot, ja se panee pienen harmaan käden suun eteen ja haukottelee"; hän odotti hetkisen, sanoisiko Fastrade mitään, mutta kun tämä oli vaiti: "niin on Port'eilla, niin on teilläkin, ja se johtuu siitä, että meidän vanhuksemme ovat voimakkaampia kuin me. He tahtovat viettää elämänehtootansa rauhallisesti ja melankoolisesti, hyvä, mutta me saimme kasvaa tuona elämän ehtoopäivänä, meidän täytyy palvella sitä, meidän täytyy elää siinä ja me aloitamme niin sanoakseni elämän illasta. Se on väärin." Hän pysähtyi jälleen ja katsahti ylös. Fastrade istui hyvin vakavana ja työnsi hiukan alahuultaan ulospäin, niinkuin hänellä oli tapana tehdä ollessaan tyytymätön. "Teitä ei miellytä se, mitä sanoin?" kysyi Egloff.
"Ei", vastasi Fastrade, "se kuuluu epämiellyttävältä ja tylyltä."
"Tylyltä?" toisti Egloff miettivästi, "ah ei, tämä ehtooelämä tekee meidät päinvastoin tunteellisiksi. Olen kasvanut täällä ilman tovereita isoäitini hoimissa ja minusta tuli tavattoman hentomielinen poika. Kerran menin puistoon kesäillan hämärässä. Tulin erääseen paikkaan, missä oli pitkille nuorille ripustettu vaatteita kuivamaan, siinä riippui kokonainen rivi miesten paitoja, iltatuuli puhalsi niihin, keinutti niitä hiljaa edestakaisin ja ne kohottivat hihojaan hitaasti ylös ja laskivat ne jälleen väsyneinä alas, se liikutti minua, minä seisoin siinä ja itkin ääneen, totisesti."
Gertrud lauloi jälleen, tällä kertaa Mendelssohnin laulua, kohosi varpailleen, väänteli käsiään.