Paroonitar Egloff katsahti ylös käsityöstään ja sanoi terävästi: "En tiedä, minä en kaikesta huolimatta tunne itseäni vielä läheskään tyhmäksi. Ja kaikkiin niihin asioihin nähden, joita nuorisomme nyt tahtoo tietää, minä en ole lainkaan utelias."
Syntyi kiusallinen hiljaisuus, ulkona kuului ovi avautuvan ja taas sulkeutuvan, paroonitar ja neiti von Dussa katsoivat merkitsevästi toisiinsa ja neiti von Dussa kuiskasi: "Parooni." — "Niin", selitti paroonitar, "Dietz parallani on nykyään niin paljo puuhaa metsäkaupoista, hänen täytyy alinomaa ratsastaa metsään tällaisella ilmalla. Dussa hyvä, suostuttakaa te hänet tulemaan tänne ja juomaan lasi teetä, se lämmittää häntä."
Neiti von Dussa meni toimittamaan asiaansa ja keskustelu kävi hajanaiseksi ja laimeaksi. Paroonitar kertoi katarrista, mikä Dietzillä oli ollut aikaisemmin, mutta kaikki odottivat. Kun sitten neiti von Dussa palasi Dietzin kanssa, tapahtui seurassa yleinen vilkastuminen ja kohentautuminen. Dietz oli kylmä matkansa jäleltä ja näytti iloiselta. Hän tervehti naisia ja sanoi: "Täälläpä on lämmin sopukka", ja hänen äänensä kuului kovana ja häikäilemättömänä tässä huoneessa, jossa koko ajan oli puhuttu vain puoliääneen. Hän istuutui Gertrudin luokse, antoi kaataa itselleen teetä, kertoi metsästä ja puujuutalaisista. Kaikki kuuntelivat häntä, paroonitar Egloffin ankarat kasvot tulivat aivan lempeiksi hänen katsellessaan pojanpoikaansa. "Voit huoletta sytyttää paperossisi", sanoi hän, "naiset sallivat sen kyllä."
"Polttaako joku naisista?" kysyi Dietz ottaessaan esille paperossikotelonsa.
"Oi, minulle, olkaa hyvä", huudahti Gertrud intohimoisesti, ja pitäessään savuketta huulillaan ja puhallellessaan savuja kuvastui hänen kasvoiltaan sanomatonta mielihyvää. Dietz hymyili: "Te olitte kuin janoinen erämaassa, paroonitar", huomautti hän. Mutta paroonitar Egloff rypisti kulmakarvojaan ja sanoi: "Ah niin, unohdan yhä, että sellainen on nyt tapa." Dietz alkoi keskustella Gertrudin kanssa teatterista, vanhat naiset ryhtyivät jälleen juttelemaan hillityllä tavallaan, ja kun alkoi tulla pimeä, tuotiin lamput esille. "Meillä on kai vielä hetkinen aikaa bésigue-peliämme varten", sanoi paroonitar. "Sillä välin paroonitar Gertrud varmaankin esittää meille jotakin", ehdotti Dietz, "eteisessä näin nuotit". Vanhat naiset ja Sylvia Port istuutuivat korttipöydän ääreen, musiikkihuoneessa asetettiin kynttilät pianon eteen ja neiti von Dussa valmistautui säestämään Gertrudin laulua. Fastrade ja Egloff istuutuivat huoneen toiseen päähän odottamaan.
"Se on aina ensimäinen asia", sanoi Dietz hiljaa, "kun antautuu taiteelle, niin ei enää käytä tavallisten ihmisten pukuja." Hän katseli tätä sanoessaan Gertrudin hentoa vartaloa, jota verhosi omituista mallia oleva harmaa puku, pitkälle alasriippuvin hihoin. Fastrade ei vastannut mitään, hän ei tahtonut Egloffin kanssa nauraa Gertrud parkaa. Nyt alkoi Gertrud laulaa:
"Vyöryvä vuo,
Humu hongikon,
Uumento vuoren
Asuntoni on."
Hänen koko ruumiinsa vapisi, hän kohottautui varpailleen, hänen kasvonsa saivat tuskaisen ilmeen, kuin olisivat häneen koskeneet nuo voimakkaat, tummat, intohimoiset äänet, jotka kumpusivat esiin hänen suustaan ja kaikuivat hiljaisessa talossa, kuin olisi siellä äkkiä sattunut joku suuri, traagillinen tapaus.
"Liittyvi laine
Laineesehen,
Vierivät multa
Veet kyynelten."
Dietz kumartui Fastradeen päin ja kuiskasi: "Hän ei kestä tuota, tuo ääni tuhoaa hänet."