"Kyllähän niitä oli tyttöjä", vastasi Laibe. "Kun sunnuntaisin tulin talonpoikaistupaan, niin istuivat he pöydässä, tytöt hyvissä leningeissään, puhtaiksi pestyinä, kasvot kuin punaiset omenat, ja poikia oli myöskin, ne laskivat leikkiä heidän kanssaan, ja minä istuin uunin luona ja katselin niinkuin joku katsoo kuvaa; hän ei voi mennä kuvaan eikä kuva astua hänen luokseen. Hyvä jumala minun nuoruuttani! Toisella puolella pikkusen ansiota ja toisella puolella suuri pelko."
Molemmat vaikenivat nyt. Laibe katseli surullisena eteensä ja hiveli käsillään lempeästi polviaan, kuin olisi hän tahtonut lohduttaa itseään. Egloff imi mietteissään sikaariansa. "Hm", sanoi hän vihdoin, "ei ole hullumpaa. Juutalaispoika pimeässä metsässä, aivan pienenä korkeiden puiden alla, ja suuret mustat linnut, jotka itsekseen ääntelevät. Mutta ainaisine pelkoinenne olette kenties oikeassa. Te pidätte vaarallista petoa aina silmällä, me muut, me emme pelkää, ja meidän kimppuumme karkaa se takaa päin."
"Anteeksi, herra parooni", kysyi Laibe liehakoivasti, "mikä peto se on?" Egloff huokasi: "Ah, Laibe rukka, käsitystä siitä, mitä sanotaan runolliseksi kuvaksi, ei sinulla ole. Mikäkö peto se on? Elämä on tämä peto."
"Sangen kaunista", sanoi Laibe ja hymyili mitä rakastettavimmin, "mutta minulla ei ole sellaista hienoa järkeä kuin herra paroonilla, minulla on vain poloinen juutalaisjärki, pää täynnä suruja, se ei voi ajatella niin hienoja ajatuksia."
"Hyvä, hyvä", keskeytti Egloff, "alat käydä epäintressantiksi, ukkoseni, on aika sinun mennä nukkumaan. Hyvää yötä." Laibe nousi, hieroi käsiään, kumarsi ja sanoi: "Hyvin hyvää yötä, herra parooni." Sitten hän meni.
Egloff pysyi vielä hetkisen paikallaan, kamiinan lämpö oli tehnyt hänet aivan veltoksi, ja burgundilainen antoi miellyttävän, keveän huumauksen. Uni kai alkanee maistua, ajatteli hän, ja sitten kaikui äkkiä hänen korviinsa Fastraden ääni, "siellä näyttää samanlaiselta kuin taistelukentällä", oli hän sanonut metsästä ja se kuului yhtä vihaiselta kuin "hyi!" silloin, kun hän oli lyönyt koiraa. Egloff hymyili itsekseen. Suututtaa tämä tyttö kerran niin, että hän tulisi vallan kuumaksi ja hurjaksi, se mahtaisi olla ihanaa. Sitten soitti hän Klausta mennäkseen vuoteeseen.
KUUDES LUKU.
Iltapäivällä teenjuonnin aikaan oli Sirowilla vieraita. Paroonitar Arabella tuli esittääkseen paroonitar Egloffille Fastraden jälleen hänen pitkän poissaolonsa jälkeen, ja paroonitar Port oli siellä mukanaan molemmat tyttärensä Sylvia ja Gertrud. Naiset istuivat paroonittaren huoneessa, jossa oli paksut Smyrnan matot, raskaat, tummansiniset ikkunaverhot, joiden lävitse talvisen iltapäivän kalpea valo tunkeutui vain hillitysti ja miltei unisesti. Ilma täällä oli raskasta, sillä oli lämmitetty kovasti ja tuoksui teeltä ja eräältä hajuvedeltä, josta paroonitar piti. Paroonitar kookkaana, mustassa silkkipuvussaan, kuuskymmenluvun-muotisessa mantiljassaan, istui valtijattaren tavoin nojatuolissaan; kasvot olivat hyvin valkeat ja piirteet säännölliset, kumpaisellakin ohimolla kolme harmaata hiuskiertuvaa ja päässä pitsiliina, joka oli kiinnitetty paksuilla, kultaisilla neuloilla. Hän puhui selvään ja painokkaasti, hän puhui mielellään ja vaati, että häntä kuunneltiin hartaasti. Hän kääntyi molempien vanhojen naisten puoleen ja kertoi heille suurherttuattaresta, jonka luona hän ennen oli ollut hovinaisena. Suurherttuatar oli ollut niin täsmällinen, että jos kamarirouva aamulla toi hänelle paidan, jossa ei ollut järjestyksessä seuraava numero kuin edellisenä päivänä pidetyssä paidassa, hän ei huolinut siitä, vaan oli hyvin vihainen. Ja samoin oli kaiken muunkin, nenäliinojen y.m. laita. Harvinainen nainen. "Erittäin intressanttia", huomautti paroonitar Arabella, "saada kuulla niin ylhäisten henkilöiden intimiteeteistä." "Oo, niistä voisin kertoa paljon", sanoi paroonitar. Muut eivät ottaneet keskusteluun osaa. Gertrudin pieni vartalo vajosi kokonaan suureen nojatuoliin, hän nojasi vaaleine, epäjärjestyksessä olevine kiharoineen selustaa vastaan. Valkeaksi puuteroidut kasvot liian hienoine piirteineen ja liian punainen suu ilmaisivat hiljaista tuskaa. Hän istui siinä nojatuolissaan ja kaipasi intohimoisesti paperossia. Fastrade ja Sylvia näyttivät ajatuksineen olevan hyvin kaukana poissa, ja neiti Dussa käsitteli teekalustoa hiljaa ja varovaisesti, ollakseen häiritsemättä paroonittaren kertomusta. "Oletteko tuntenut Dewitzenit Dresdenissä?" kääntyi paroonitar äkkiä ankaran näköisenä sanomaan Gertrudille ja katsoi häneen samalla paheksuvasti. Gertrud hätkähti, näytti pelästyneeltä: "En", sanoi hän kiireesti. Sitten nojasi hän jälleen mukavasti taaksepäin ja alkoi puhua väsyneesti ja äänessään miltei ylemmyyden sävy: "Ah en, elin kokonaan taiteelleni, minulla oli vain pieni ystävättärien ja ystävien piiri, enimmäkseen taiteilijattaria ja taiteilijoita. Taidehan ottaa ihmisen niin kokonaan."
"Niinkö", sanoi paroonitar, "näitä piirejä en tunne. Meidän nuoruudessamme olivat nämä piirit meistä penikulmien päässä, niin sanoakseni toisessa maailmassa, niistä ei yksinkertaisesti tiedettykään."
Paroonitar Port, joka oli huolestuneena kuunnellut tätä keskustelua, huomautti: "Niin, kuinka ajat muuttuvatkaan. Lapset oppivat ja kokevat nyt asioita, joista me vanhat emme tiedä mitään. Tuntee itsensä vallan tyhmäksi."