"Miten suuressa maailmassa on laita", vastasi paroonitar ankarasti, "en tiedä; täällä on meillä lakimme, ja täällä se ei sovi. Kirjoitan Gertrud Port'ille."
Iltapäivällä kyyditsi Mahling Fastradea metsään. Ruhke ajoi jäljessä reki täynnä karttoja. Oli kylmä, kirkas talvipäivä, Mahling saattoi tuskin pidättää hevosta, jolle sileällä tiellä juokseminen tuotti suurta nautintoa. Fastrade, talvipuku tiukasti napitettuna, saukonnahkalakki otsalle painettuna, tunsi pakkasilman keveän poltteen poskillaan, iltapäiväauringon hohteen lumella ja matkan nopean vauhdin panevan hänen verensä nopeammin kiertämään. Hän oli lapsellisesti iloinnut tästä retkestä, olivathan päivät kotona niin yksitoikkoisia, että tuskin huomasi elävänsä. Täällä keskellä tätä säteilyä ja huminaa oli yksinkertaisesti mahdotonta uskoa, että oli olemassa jotain sellaista kuin Couchon korttiensa ääressä. Nyt poikkesivat he metsätielle; se johti lumisten kuusien alitse, pitkiä, valkeita käytäviä myöten; tuoksui kovasti lumelta ja hartsilta ja kaikkialla kipenöi ja nirskui, kuin olisi ajettu valkean silkin ylitse. Kukkulalla seisoivat vanhat hongat jäykkinä ja heleinä sinistä taivasta vastaan. Kun he olivat kiertäneet kukkulan ympäri, ajoivat he lyhyttä, ahdasta tietä myöten nuoren kuusimetsikön lävitse, sitten pysähtyivät he. Heidän edessään oli aukeama, joka oli täynnä ihmisiä ja hevosia. Suuria hirsiä sidottiin kiinni rekiin; takkuisia hevosia, joiden harjat olivat huurteessa, ajettiin äänekkäin huudoin; kaikkialla seisoi miehiä, harmaita, paksusti puettuja olentoja suurine nahkalakkeineen ja punaisine nenineen. Ja niiden joukossa kuljeskeli Egloff turkislakki takaraivolla, kädet lyhyen metsästysturkin taskussa, näiden kömpelöiden olioiden joukossa hyvin solakkana ja nähtävästi huolettomana ja joutilaana keskellä meluisaa, ankaraa työtä. Kun hän huomasi Fastraden reen, tuli hän luokse ja tervehti: "Ah, liiketuttavamme", huusi hän ja nauroi ilmeisesti iloissaan. Hän auttoi Fastraden reestä. "Nähkääs", sanoi hän, "tämä täällä on nyt minun valtakuntaani. Ruma, vai kuinka?"
"Niin", sanoi Fastrade, "se on ruma."
"Itse sen varmaankin selvimmin tunnen", jatkoi Egloff, "se on suorastaan vastenmielinen, likainen. Näettekö tuota tuolla?" Hän osoitti kaupunkilaispalttooseen puettua herrasmiestä, joka seisoi työmiesten keskellä muistikirja kädessä; häntä näytti kovasti palelevan, hänen kasvonsa olivat sinipunaiset, punainen parta huurteessa, mutta räikeänruskeat silmät seurasivat rauhallisen ja kylmän tarkasti, mitä ympärillä tapahtui.
"Se on herra Mehrenstein", sanoi Egloff, "esittelenkö hänet teille?"
"Oh, älkää", vastasi Fastrade, "hänhän on vihollinen." Egloff nauroi: "Aivan niin, Mehrenstein on vihollinen. Mihin Mehrenstein ilmaantuu, siellä tulee metsästä laskupöytä. Kuin paha tuhohyönteinen hävittää hän metsän. Minusta tuntuu, että pelko värisyttää puita, kun Mehrenstein käy metsän lävitse."
Tahtomattaan katsahti Fastrade taaksensa, Padurenin metsän honkiin päin. Egloff nauroi: "Te katselette omia honkianne", sanoi hän. — "Oh, ne eivät pelkää", vastasi Fastrade. — "Ei ole niin varmaa", arveli Egloff, "mihin Mehrenstein ilmaantuu, siellä on vaara tarjolla. Mutta joka tapauksessa nuo tuolta ylhäältä tänään katselevat kirotun ylhäisesti minun markkinapaikkaani, ne ovat kaikki pukeutuneet puhtaisiin ja henkivät jäätävän kylmästi ylenkatsettaan alas tänne meihin, likaisiin työihmisiin. Herra Ruhke muuten seisoo tuolla, meidän täytyy katsoa, enkö ole tullut liian lähelle teidän metsäänne. Teille on tuolla liian syvältä lunta."
"Mutta miksi minä olen täällä?" huomautti Fastrade.
"Tekemässä asiaa juhlalliseksi", vastasi Egloff, "ja se käy päinsä yhtä hyvin, vaikka odotattekin täällä." Näin sanoen hän meni Ruhken luokse ja molemmat katosivat tiheikköön.
Fastrade istahti puunkannolle. Hänen edessään hinasivat miehet suurta hirttä pieniin rekiin, sitoivat sen lujasti, ja hoputtivat kiljuen hevosia. Herra Mehrenstein astui myöskin paikalle, naputti hopeisella lyijykynällään jotain hirteen ja kirjoitti jotain muistikirjaansa. Se näytti kuin taikalausekkeelta, joka lopullisesti teki kuolleen esineen siitä, mikä kerran oli ollut elävä puu. Keskellä aukeamaa paloi kuivista risuista tehty valkea, siellä kohosi sankkoja savupilviä, peittäen koko paikan nokiharsoon. Harmaita, huurteisia olentoja seisoi tulen ympärillä, ojensi palelevia käsiänsä lämmitelläkseen ja puhui niin kovalla äänellä, kuin olisivat he olleet etäällä toisistaan.