Rakennuksen toisella sivustalla avautui lasiovi, joka johti suoraan puutarhaan, ja linnanherra, Warthen parooni, tuli siitä juuri ulos pyörätuolissaan palvelijansa Christophin työntämänä. Visusti turkkiinsa verhoutuneena, turkislakki päässä, huojui kumarainen vartalo tuolissa hiljaa eteenpäin. Kasvot olivat hyvin kalpeat ja ankarassa säännöllisyydessään väsyneen ilmeettömät, vain ulkonevat silmät olivat vielä ihmeen kirkkaat ja siniset. Pyörätuolin vieressä asteli paroonin sisar, paroonitar Arabella, suurena ja laihana mustassa päällysviitassaan ja liehuvassa suruharsossaan, kasvot kapeina ja veitsenterävinä, pöhöhihaisten, valkeiden olkapäiden välillä. Näin kävi matka pitkin puiston syysmärkiä teitä, joilla putoilleet lehdet rapisivat. Puista tippui vesipisaroita ja latvat olivat täynnä meluavia variksia. Christoph painoi leukansa syvempään pystyyn nostetun kauluksensa sisään ja huohotti hiukan työntämisen aiheuttamasta ponnistuksesta. Sitten pysähtyi hän äkkiä, hänen isäntänsä oli tehnyt merkin kädellään; parooni katsahti sisareensa ja sanoi äänellä, joka kuului äkäiseltä ja vaivautuneelta: "Kuulehan, Arabella, mikä on rouva Dachausen syntyään?" — "Birkmeier, tehtailijan tytär", vastasi paroonitar rauhallisesti ja melkein koneellisesti. Tyytyväisenä antoi parooni päänsä painua jälleen alas, ja Christoph työnsi taas tuolia eteenpäin.
Ja kuitenkin oli Paduren vielä muutamia viikkoja takaperin ollut tämän seudun aateliselämän ylimmäinen tyyssija ja parooni Siegwart von der Warthe oli täältä käsin vastaansanomatta hallinnut kaikkia vertaisiaan. Tuo pieni, pyöreähkö mies ankarine, juhlallisine kasvoineen, joita valkeat hiukset ja valkea poskiparta ympäröivät kuin hopeinen sädekehä, oli ollut tämän aatelisnurkkakunnan sielu. Julkisia toimia ei hän halunnut, kokouksissa hän vaikeni. "En ole mikään kokouksissa juoksija", oli hänen tapansa sanoa, mutta hänen mielipiteensä oli kuitenkin aina määräävä ja jokaisessa tärkeässä asiassa oli pääkysymyksenä: "Mitä sanoo von der Warthe?" Politiikkaa ja maataloutta koskevissa seikoissa, perheasioissa ja kunniakysymyksissä, kaikessa lausui hän painavimman sanan. Hän lainasi rahaa niille, jotka sitä tarvitsivat ja joita hän piti auttamisen arvoisina, ja valvoi ankarasti, etteivät hyvät vanhat aatelistavat täällä päässeet rappeutumaan. Kun Warthen parooni kohotti harmaita kulmakarvojaan, teki kämmenellään liikkeen ylhäältä alas ikäänkuin sulkeakseen arkunkannen ja sanoi hiljaa: "Hm, — niin, vahinko, mutta miehen asia on toimitettu", silloin oli miehen asia tällä seudulla tosiaankin toimitettu. Parooni oli asemastaan täysin tietoinen ja nautti siitä, ja se oli ehkäpä hänen elämänpä ainoa todellinen ilo. Olla aina hyväntahtoisen arvokas, arvossa pidetty ja hiukan pelätty lienee kyllä hyvä asia, mutta yksinäiseksi se tekee eikä se hauskaa ole. Tämä se antoi paroonin kasvoille myöskin juhlallisen, hiukan epämiellyttävän ilmeensä; hän näytti siltä kuin ei hän koskaan olisi voinut olla oikein vapaa ja kuin olisi tämäkin hänestä taas toisinaan ollut epämukavaa. Dietz von Egloff, jonka tapana oli puhua vanhemmista herroista tarpeellisetta kunnioituksetta, sanoi: "Soisinpa vanhan Warthen kasvojen kerran saavan tuntikauden tarpeekseen irvistellä, jotta ne pääsisivät kunnolleen toipumaan alinomaisesta arvokkuudestaan." Parooni näki mielellään ympärillään iloa, hänen metsästyksensä ja punaviininsä olivat kuuluisat, mutta hän ei voinut salata itseltään, että ihmisillä oli hauskinta juuri silloin, kun hän sattumalta ei ollut saapuvilla. Se lienee tehnyt hänet toisinaan hiukan melankoliseksi, mutta hän ei myöntänyt sitä itselleen, vaan oli vakuutettu siitä, että hän oli valinnut paremman osan, viisauden, arvokkuuden ja vallan. Nuoret eivät hänestä pitäneet, nauroivat häntä toistensa seurassa ja nimittivät häntä "parooni Paheksumukseksi". Mutta he pelkäsivät häntä, ja kun he joutuivat vaikeuksiin, kääntyivät he aina hänen puoleensa. Vanhat herrat ihailivat häntä ja kuuntelivat hänen sanojaan kuin evankeliumia.
Kamiinan ääressä, iltapuolissikaaria poltellessaan, jutteli parooni mielellään vanhalle ystävälleen, Witzowin linnan paroonille Port'ille, periaatteistaan: "Mielipiteet, hm, nuorilla ihmisillä pitää nykyään olla kaikenlaisia mielipiteitä. No jaa, enhän kiellä, että voi olla mielipiteitä ja periaatteita, jotka toisille ovat sangen hyviä ja oikeita. Eihän ole, loppujen lopuksi, välttämätöntä olla aatelismies, mutta meillä on eräitä mielipiteitä ja periaatteita, jotka ovat oikeita ja tosia, ei sen vuoksi, että joku on ne meille todistanut, vaan senvuoksi, että me tahdomme, että ne ovat oikeita ja tosia. Minulle ei tarvitse mitään todistaa eikä selittää. Minä tahdon, että se tai se on oleva totta ja oikein, koska, jos se olisi väärin, minä en enää olisi se von der Warthe, mikä olen, etkä sinä se von Port, mikä olet, koska me muutoin olisimme molemmat vanhoja narreja. Näetkös, niin minä sanon."
Parooni Port oli ystävänsä alkaessa puhua ravistautunut irti lievästä iltapäivä-unisuudestaan. Hän kurkotti raskasta yläruumistaan eteenpäin, nosti käden torveksi korvalleen ja kuunteli tarkkaavaisesti. Kun puhe oli lopussa, löi hän Warthen paroonia polvelle ja tuumi: "Oletpa taasen oikeassa, veli hyvä." Sitten heittäytyivät molemmat herrat jälleen nojatuoleihinsa ja imivät tyytyväisinä sikaarejansa.
Esikuvallisia niinkuin Warthen paroonin mielipiteet ja maatalous olivat hänen naapureilleen myöskin hänen talonsa, sen korkeat suojat suurine, raskaine mahonkihuonekaluineen, suurine kaakeliuuneineen, sukumuotokuvineen ja vanhoine hopeineen, suojat, joissa vallitsi hyvinjärjestetyn varallisuuden mieluisa olo. Padurenin paroonin molemmat lapset, Fastrade ja Bolko, olivat kaikkien naapuriston lasten esikuvia, sen tiesi jokainen seudun lapsi. Paroonitar von der Warthe oli kuollut toisen lapsensa syntyessä, paroonitar Arabella johti veljensä taloutta ja lasten kasvatusta, ja tätä kasvatustakin ihailtiin yleisesti. Heillä oli kotiopettaja, herra Arno Holst, jonka tuli valmistaa Bolkoa ylemmille kymnaasiluokille ja joka sitä paitsi opasti juuri täysikasvuiseksi tullutta Fastradea kirjallisuudessa ja taidehistoriassa. Kapeahartiainen nuori mies, jolla oli likinäköiset, ruskeat silmät, vaaleat hiukset ja kauniit tytönkasvot. Hän oli hyvin musikaalinen, lauloi kauniilla barytoniäänellä, lausui Schillerin näytelmiä ja oli täynnä miltei poikamaista kaiken kauniin ihastelua. Padurenin kotiopettaja oli koko naapuristossa kuuluisa. "Sepä on merkillistä", sanoi parooni Port rouvallensa, "kun Warthe hankkii jotain itsellensä, niin on se aina erehtymättä ensiluokkaista. Mitenkä hän sen tehneekään? Jos hänellä on lintukoira, on se puhdasrotuisempi kuin mikään meidän koiristamme, jos hän ottaa itselleen kotiopettajan, niin on se heti tavattoman oivallinen mies."
"Sairaalloiselta hän minusta näyttää", sanoi paroonitar, joka ei pitänyt siitä, että ihmisten ja asioiden varjopuolet syrjäytettiin. Sitä suurempaa kummastusta herätti uutinen, että herra Holst oli äkkiä lähtenyt linnasta. Padurenissa elettiin, kuin ei olisi mitään merkillistä tapahtunut, olikin muka juuri aika lähettää Bolko kymnaasiin. Mutta muuan huhu, kukaan ei tiennyt mistä se oli lähtöisin, ei ottanut vaietakseen; se kertoi ihmeellisistä asioista, joita piti tapahtuneen Padurenissa. Oliko herra Holst rakastunut Fastradeen? Oliko Fastrade rakastunut kauniiseen kotiopettajaan? Olivatko he menneet kihloihin ja oliko tapahtunut paha perhekohtaus? Kukaan ei oikein sellaista uskonut, mutta kuitenkin naapuritiloilla kovasti sellaista kuiskailtiin… ja tuntui siltä, kuin useimmille ei olisi ollut epämieluisa ajatus, ettei Padurenissakaan aina kaikki käynyt niin moitteettomasti, kuin miltä näytti. Warthe'ilta itseltään ei luonnollisesti ollut mitään kuultavissa. Bolko lähti kymnaasiin, parooni oli arvokas ja täynnä auktoriteettia kuten aina, paroonitar Arabella oli vaiti ja Fastraden nähtiin kuten muulloinkin ratsastavan pienellä kimollaan metsäteitä pitkin sinisessä ratsastuspuvussaan. Valkean pojanlakin alla liehuivat vaaleat kiharat pyöreiden, punaisten kasvojen ympärillä, huulilla oli alinomainen hymy, kuin olisi hän hymyillyt hurjan vauhdin synnyttämälle tuulenpuuskalle. Myöskin toisten seurassa oli hän sama huoleton, iloinen, hurmaavasti naurava tyttö kuin tavallisesti. Hän taivutti päätään taaksepäin, avasi hiukan huuliaan, ja silmät tulivat säihkyviksi ja kosteiksi. "Pienen Warthen silmät tekevät minut janoiseksi", oli Dietz von Egloff sanonut, "koko maailmasta olen etsinyt juomaa, joka olisi niin sininen ja läpikuultava, mutta sitä ei ole".
Kaksi vuotta kului, Bolko pääsi yliopistoon, Fastrade vietti kahdettakymmenettä ensimäistä syntymäpäiväänsä, kun jälleen uutinen saattoi koko seudun tasapainostaan. Fastrade, kerrottiin, jättäisi kotinsa ryhtyäkseen jossain kaukana, Hampurissa, opettelemaan sairaanhoitoa. Tieto vahvistui, mutta oli kuitenkin yhä niin uskomaton. Kuinka usein olikaan jokainen kuullut von der Warthen sanovan: "Tyttäremme kuuluvat kotiimme aina siihen saakka, kunnes he muuttavat omaansa. Aatelisen talon tyttärenä oleminen on kutsumus, joka on yhtä tärkeä kuin mikä muu kutsumus tahansa." Ja vielä äsken, kun Portien toinen tytär lähti Dresdeniin, kehittämään ääntänsä, oli parooni sanonut sitä karkaamiseksi. Ja nyt karkasi hänen ainoa tyttärensä, jätti molemmat vanhukset yksin. Mitä oli tapahtunut? Padurenissa oltiin siitä vaiti kuten aina. Oltiin huomaavinaan, että parooni tyttärensä lähdön jälkeen oli muuttunut arvosteluissaan ankarammaksi ja suvaitsemattomammaksi, että hän tuli kärsimättömäksi, jos joku uskalsi häntä vastustaa, mutta muuten ei hänessä ollut mitään muutosta huomattavissa. Padurenissa pidettiin suuria metsästyksiä, jolloin hän hermostuneella tavallaan kehotti nuorisoa iloitsemaan. Niin, yrittipä hän itsekin olla iloinen, puhui paljon Bolkosta ja ylioppilaselämästä, kertoi omalta ylioppilasajaltaan haalistuneita kepposia, joille vain hän ja parooni Port saattoivat nauraa.
Eräänä marraskuuniltana astui paroonitar Arabella veljensä työhuoneeseen. Hän tapasi veljensä tuolistaan, pää taaksepäin nojautuneena, kasvot harmaina ja kuin särkyneinä, silmät suljettuina; kädessään piti hän sähkösanomaa. "Jumalani! Siegwart!" huusi paroonitar. Voimattomasti ojensi hän paroonittarelle toisella kädellään sähkösanoman, toisellaan viittasi hän. Hän tahtoi olla yksin. Sähkösanoma ilmoitti, että Bolko oli kaatunut kaksintaistelussa. Paroonitar sulkeutui huoneeseensa itkemään. Linnassa oli hetkisen aivan hiljaista, mutta yön saavuttua alkoi kuulua läpi pitkän huonerivin taukoamattomia, harhailevia askeleita, ja kun ne kulkivat paroonittaren huoneen ohitse, luuli tämä kuulevansa ikäänkuin hiljaista valitusta. Seuraavana aamuna parooni oli kalpea ja tyyni, ryhtyi hautajaisvalmistuksiin ja vastaanotti suruvalittelukäyntejä. Hän oli juhlallinen ja arvokas kuten aina, mutta näytti vain välillä siltä, kuin olisi tämä juhlallisuus ja arvokkuus alkanut horjua, kuin täytyisi hänen väkisin pitää sitä yllään kuin raskasta viittaa, joka uhkaa pudota hartioilta. Kokemansa raskaan iskun jälkeen eivät Padurenin asukkaat enää näyttäytyneet naapurien luona. He pysyivät kotona ja kulkivat vaiteliaina suurissa huoneissaan. Kerran sanoi paroonitar Arabella veljelleen: "Fastrademme, eikö Fastrademme olisi tultava?" Mutta parooni teki hermostuneena torjuvan kädenliikkeen. Naapurit arkailivat tulla hiljaiseksi käyneeseen linnaan, vain parooni Port kävi ystävänsä luona. Silloin istuivat he molemmat tapansa mukaan kamiinan ääressä sikaaria poltellen ja Warthen parooni jutteli periaatteistaan ja nuorten vääristä mielipiteistä, hän tahtoi jälleen iloita omista kauniista ja järkevistä sanoistaan, mutta tuntui, kuin eivät ne enää olisi hänelle maistuneet, ääni alkoi vavista, muuttui hiljaiseksi ja araksi ja petti lopulta kokonaan. Silloin kumartui parooni Port eteenpäin ja taputti vanhaa ystäväänsä lempeästi polvelle. "Warthe ei enää ole entisellään", kertoi parooni Port rouvalleen, "hän kestää tosin, mutta hänen poikansa kohtalo on kuitenkin ollut hänelle liikaa."
Niin, se oli ollut hänelle liikaa. Kun Christoph eräänä iltapäivänä astui herransa työhuoneeseen, missä tämän oli tapana suuressa nojatuolissa nauttia päivällislepoansa, näki hän herransa makaavan lattialla. Pieni parooni makasi siinä kädet ja jalat avuttomasti ojennettuina, kasvot harmaina ja kuin tuskan vääristäminä hiusten ja poskiparran muodostaman hopeisen sädekehän keskellä. Halvaus oli kohdannut häntä, riistänyt parooni "Paheksumus" raukalta silmänräpäyksessä koko hänen juhlallisuutensa ja komean ryhtinsä ja tehnyt hänestä avuttoman vanhan miehen.