Paroonitar Arabella oli päättänyt iltapäivällä käydä vieraisilla paroonitar Port'in luona. Linnan sairaalamainen hiljaisuus vaivasi häntä kuin tauti. Hän tahtoi nähdä ja puhutella ihmisiä, ennen kaikkea puhutella. Niinpä kyyditsi Mahling hänet suurissa vaunuissa Witzowin puolelle. Syystiet olivat kurjat, ilma kostea ja kylmä, taivas harmaa ja pilvet matalalla, tuuli myllersi riippakoivujen hienossa oksistossa kuin punaisissa hiuksissa. Vasta kynnettyjen peltojen vaoissa oli jo siellä täällä hiukan lunta. Kaikki näytti epäsiistiltä ja viluiselta. Mutta vanha nainen katseli rakastettavasti hymyillen maisemaa. Hänellä oli jo vierailuilmeensä valmiina, sillä hän iloitsi todellakin sydämellisesti tästä iltapuolisesta. Valkea Witzowin maakartano mataloine portaineen, joiden eteen he nyt pysähtyivät, näytti hänestä tänään erikoisen kodikkaalta, suuri eteinenkin, joka aina tuoksui kostealta kalkilta ja jossa paroonitar aina ajatteli: "Sanokoon hyvä Karoline mitä haluaa, talo on kuitenkin kostea."
Sylvia, talon vanhin tytär, solakka, vanhahko neiti, jolla oli kalpeat kasvot ja tunteellinen, hiukan sääliväinen hymy, otti paroonittaren vastaan. Sylvialla oli sellainen tapa ottaa vieraita vastaan, kuin olisivat he olleet sairaita ja tarvinneet osanottoa ja sääliä. Ja tänään se teki vanhalle paroonittarelle hyvää. Arkihuoneessa suurella sohvalla, jossa oli liian vino selusta, istui paroonitar Port, sangen pyylevä nainen, kasvot aina punoittavina valkean silkkipitsimyssyn alla. "Arabella hyvä", sanoi hän kovalla, matalalla äänellä, "siinähän te olette, olen jo pitänyt teitä miltei vainajana." Paroonitar hymyili surumielisesti: "Ah niin, toisinaan tahtoisikin tosiaan jo olla vainaja."
"No, no, tulee jälleen parempiakin aikoja", lohdutti paroonitar Port, "istukaahan ja kertokaa, miten teillä voidaan?"
"Aina vaan samalla tavalla", vastasi paroonitar Arabella, "mutta eihän sentään, yksi hyvä uutinen minulla on, Fastrademme tulee kotia, olen kirjoittanut hänelle ja hän tulee."
"Niinkö?" Paroonitar Port'in pienet silmät kiiluivat uteliaisuudesta ja hän kohotti pitsimyssyään hiukan korvilta, kuullakseen paremmin. "Vai niin, hän tulee siis, nyt vasta."
Paroonitar Arabella vastasi surullisesti hymyillen: "Tähän saakka ei isä tahtonut, mutta nyt —". "Ja yhä vain tuon nuoren miehen vuoksi?" kysyi paroonitar Port jännittyneenä. Paroonitar Arabella nyökäytti päätään, oli hetkisen vaiti, nojasi päätään taaksepäin. Hän tunsi, että hän nyt olisi puhuva kaikista noista asioista, joista hänen niin kauan oli täytynyt olla vaiti. Mutta hän ei voinut muuta. Sylvia kulki hiljaa edestakaisin ja tarjoili teetä. Paroonitar Port otti esille neuloksensa, ikäänkuin rauhoittuneena siitä, että hän nyt oli saanut vieraansa johdetuksi siihen, mihin halusi.
"Ah niin! mitä kaikkea sitä saakaan kokea", alotti paroonitar Arabella, "ja ajatelkaahan, etten minä ollut huomannut mitään koko asiasta, minä en huomaa sellaista koskaan. Vasta eräänä päivänä, kun nuo molemmat ottivat toisiaan kädestä ja menivät veljeni työhuoneeseen, valtasi mieleni pelko ja polveni vapisivat niin että minun täytyi istuutua."
"Siis yksinkertaisesti kihlaus", huomautti paroonitar Port asiallisesti.
"Niin, lapsiparat ajattelivat kai jotain sellaista, mutta veljeni teki siitä kaikesta pikaisen lopun."
"Miten kesti Fastrade sen?" urkki paroonitar Port edelleen.