"Vahinko", sanoi Fastrade, "se tekisi sinut onnelliseksi."
Mutta nyt tuli paroonitar jälleen surumieliseksi ja vakavaksi: "En tarvitse enää mitään lauluja enkä onnea. Istun hiljaa omaisteni luona ja odotan kunnes minut kutsutaan pois. Ja lapsi, miksi puhut niin äänekkäästi?"
Fastraden kädet vaipuivat. Ah niin, hän oli hetkeksi unohtanut, että täällä oli tapana puhua hiljaa kuin sairashuoneessa ja että tässä talossa oli jokaisen velvollisuus istua hiljaa, kunnes sai kutsun pois. Hän päätti lähteä isänsä luokse. Sinne mennessään pysähtyi hän vielä seisomaan ikkunan eteen ja katseli kuutamoiseen yöhön kuin johonkin ystävään ja liittolaiseen.
Kun Gertrud pysähtyi Witzowin portailla, oli hänen elämänrohkeutensa taas kokonaan kadonnut, ja kun hän oli eteisessä, ja tuttu, kostea kalkinhaju tuli häntä vastaan, tunsi hän itsensä jälleen vain nuoreksi tytöksi, jonka elämänsuunnitelmat olivat haaksirikkoutuneet ja joka pelkäsi isäänsä. Sylvia tuli huolestuneena häntä vastaan ja kertoi kuiskaten, että isä oli hyvin vihainen. Gertrud kohautti olkapäitään, hän oli päättänyt, ettei olisi asiasta tietävinäänkään. Kun hän astui huoneeseen, sanoi hän senvuoksi mahdollisimman huolettomasti: "Hyvää iltaa." Parooni Port istui lampun ääressä lukien sanomalehteä, paroonitar istui hänen vieressään kutoen. Karo, lintukoira, joka nukkui isäntänsä jaloissa, kohotti hiukan päätään, lumen ja metsän tuoksu, jota Gertrud toi mukanaan vaatteissaan, kiihotti sitä. "Hyvää iltaa", sanoi parooni ja pani lehden pois; hän odotti kunnes hänen tyttärensä oli istuutunut, sitten katsahti hän tähän silmälasiensa yli ja alkoi puhua. Ilmeisesti oli hän miettinyt mitä sanoisi, sillä hän puhui sujuvasti ja liioitellun opettavasti. "Tahtoisin tietää, kuka tämän uuden seurustelun lajin on tuonut tänne meille. Onko Fastrade tuonut sen mukanaan sairaalasta vai sinäkö laulukoulusta, vai onko Dietz Egloff oppinut, sen portugalilaisiltaan ja puolalaisiltaan? Laupeudensisarille, laulajattarille ja portugalilaisille ne ovat ehkä sopivia, meidän tyttärillemme ne eivät sovi. Sen tahdoin saada sanotuksi. Ja sitten, olethan sairaalloinen, sinun pitäisi olla toipumassa; kun on kysymyksessä omaisteni terveys, en säästä; mutta minä vaadin, ettei terveyttä järjettömästi tuhlata. Sen tahdoin saada sanotuksi." Hän tarttui jälleen sanomalehteensä. Gertrud istui vaieten; hän olisi mielellään itkenyt, hän olisi voinut myös puolustaa itseään, mutta sensijaan otti hän kasvoilleen ylimielisen ilmeen, tuijotti lamppuun, kuin ei olisi lainkaan kuullut, vaan ajatellut muita asioita. Huoneessa oli nyt hiljaista, kuumaa ja tukahduttavaa; hän ei kestänyt sitä kauemmin, hän nousi ja meni pimeinä oleviin huoneisiin. Siellä käveli hän kauan edestakaisin, hän tunsi itsensä loukatuksi ja nöyryytetyksi. Siis olla sairaalloinen, se oli nyt hänen virkansa, eikä muuta mitään. Kävellessään antoi hän käsiensä velttoina riippua alas, liikutti koko ruumistaan huolimattomasti sinne tänne, hän kulki niinkuin oli joskus Dresdenissä nähnyt erään pienen laulajattaren, joka ymmärsi häikäilemättä nauttia elämästä, tekevän. Kun hän humussa vietetyn yön jälkeen aamulla tuli taivaansiniseen aamunuttuunsa pukeutuneena arkihuoneeseen, oli hän kulkenut tällaisin huolettoman väsynein liikkein, jotka Gertrudista aina olivat olleet kaiken poroporvarimoraalin halveksimisen kaunopuheisin ilmaus. Mutta tämän kulkutavan jäljitteleminen ei nyt tuottanut Gertrudille mitään huojennusta. Jospa hän voisi laulaa. Mutta sitähän hän ei saanut. Ainoa, mikä häntä nyt voi auttaa, oli häneltä kielletty. Mutta laulamisen tarve oli liian voimakas, hän meni ulos eteiseen ja sieltä johtavia portaita myöten talon alempaan kerrokseen. Täällä oli huone, jossa piikojen oli tapana kehrätä; jo etäältä kuuli hän rukkien surinaa ja piikojen unisen yksitoikkoisen laulun. Päättävästi avasi Gertrud oven. Huonetta valaisi himmeä öljylamppu; se tuoksui villoilta ja kosteilta haloilta, jotka palaa rätisivät uunissa. Pitkässä rivissä istuivat palvelijattaret siellä, paksuihin villavaatteihin puettuja, leveitä olentoja; he kehräsivät lankojansa ja lauloivat tyynesti ja unisesti. Kun Gertrud saapui, pysähtyivät rukit ja päät kohottautuivat. "Odottakaa", sanoi Gertrud hiukan hengästyneenä ja hämillään, "minä laulan teille jotakin." Ja hän alkoi heti. Jotain hyvin suloista sen piti olla.
"Ma laulun siivillä kannan
Sinut, armaani, täältä pois."
Hän väänteli jälleen käsiään, kohosi varpailleen, lauloi kaikesta witzowilaisen sielustaan, huumasi itseään tällä lemmenkuhertelulla.
"Ja siellä istukaamme
Me varjohon palmupuun,
Siellä lemmestä juopua saamme
Ja vaipua uinailuun."
Piiat kuuntelivat, heidän huulensa vetäytyivät jäykkään hymyyn, silmät, jotka aluksi olivat uteliaina suunnatut Gertrudiin, olivat kirkkaat ja liikkumattomat ja suurilla kasvoilla oli unelias ilme. Nyt oli Gertrud lopussa, hiukan kummissaan katsahti hän ympärilleen, kuin olisi hän herännyt unesta, sitten nauroi hän hämillään. Piiat nauroivat myös ja paksu Liisa vanhimpana otti puheenvuoron ja sanoi: "Kylläpä neiti osaa huutaa sen kauniisti." — "Niinkö", sanoi Gertrud, "hyvää yötä nyt", ja hän lähti nopeasti huoneesta. Tämä teki hänelle hyvää, nyt voisi hän nukkua, hän ottaisi unipulveria ja uneksisi edelleen kauniista, suloisista asioista.
Dachausen oli kotimatkalla koettanut puhella rauhoittavasti ja iloisesti vaimolleen. Mitä oli oikein tapahtunut? Ei mitään, eikö niin? Hän oli viime aikoina ollut hiukan hermostunut, sen vuoksi lienee tällainen kuutamoretki ollut hänelle liian rasittava. Tästedes he ajelisivat päivällä, siinä kaikki. Mutta Lydia ei sanonut sanaakaan, vasta kotona, kun hän seisoi peilin edessä ja katseli hehkuvia kasvojaan ja itkettyneitä silmiään, alkoi hän puhua niin vihaisella ja valittavalla äänellä, kuin olisivat he jo koko ajan riidelleet keskenään. Luonnollisesti, hänen miehensä mielestä ei siinä kaikessa ollut mitään, hänen mielestään ei koskaan ollut mitään tapahtunut, hän tanssii itse niityllä katrillia, mutta hänen, Lydian, täytyy istua reessä. "Mutta sinähän et voinut, lapsi parka", huomautti Dachausen avuttomana. Mutta Lydia nauroi pilkallisesti. Oh! kyllä hän tiesi, hänet suljettiin aina pois, hänen annettiin aina ymmärtää, ettei hän kuulunut mukaan. Miksei hän mennyt yksinään metsään, kun hän kerran tahtoi tanssia Gertrudin kanssa. Hänen puolestaan sai hänen miehensä tanssia vaikka koko päivän Gertrudin kanssa, hyvä jumala, miten se oli hänestä yhdentekevää, mutta hänen miehensä ei ollut oikeutettu nöyryyttämään häntä. Dachausen oli epätoivoissaan. "Nöyryyttämään", huusi hän, "tahtoisinpa nähdä sen, joka uskaltaa sinua nöyryyttää!" Mutta se ei tehnyt Lydiaan mitään vaikutusta. "Niinkö", jatkoi hän, "ja etkö muka kuullut mitä Egloff puhui kuusta ja ylenemisestä?" — Ei, Dachausen ei muistanut, ja mitä se lienee ollutkin, Lydiaa se varmaankaan ei ollut tarkoittanut. Lydia kohautti olkapäitään. "Luonnollisesti, sinä et ymmärrä mitään, sinä et näe mitään, sinä et kuule mitään", ja kun Dachausen lepytellen aikoi tarttua häntä kädestä, käänsi hän hänelle selkänsä, sanoi tahtovansa olla yksin ja meni huoneeseensa.
Neuvottomana jäi Dachausen seisomaan arkihuoneeseen; hän ymmärsi Lydiaa yhä huonommin, hän oli viime aikoina ollut niin ärtyisä, hänen avioelämänsä oli muuttunut niin konstikkaaksi, ettei hän enää osannut selviytyä. Oliko Lydialla jotain häntä vastaan? Mutta sehän ei ollut mahdollista, eihän kellään ollut mitään häntä vastaan, ja kaikkein vähimmän kai hänen vaimollaan. Mutta mitään ei ollut tehtävissä: hänen luokseen ei hän uskaltanut mennä, senvuoksi meni hän työhuoneeseensa, heittäytyi sohvalle ja sytytti huokaisten sikaarin.