Egloff makasi metsästysmajassaan yksinkertaisella, laudoista kyhätyllä lepovuoteella. Hän kääriytyi vaippaansa, sillä oli kylmä. Hänen vieressään pöydällä oli pullo portviiniä ja lasi, messinkinen kynttilänjalka, jossa palavan kynttilän liekki lepatti ankarasti pikku puuraajan rakosista käyvässä vedossa. Tuolilla istui vanha metsänvartija Gebhard, vihreä lakki syvään otsalle painettuna, kasvot puolittain suuren parran peitossa niinkuin saaliin käärittynä; he odottivat molemmat aikaa lähteä soitimelle. "Puhukaa, Gebhard, puhukaa, muuten nukutte", sanoi Egloff. Gebhard avasi pienet silmänsä, jotka olivat umpeen painumaisillaan, ja alkoi kuuliaisesti jutella. "Jaa-a, kun ajattelen, mitä kaikkia vieraita meillä täällä on ollutkaan, hienoja naisia ja muita." "Ei siitä, Gebhard", keskeytti Egloff, "puhukaa rauhallisemmista asioista. Vaikka olettekin nuoruudessani ollut opettajanani moninaisissa synneissä, niin ei ole kuitenkaan oikein puhua niistä." "Minä puhun muusta", mumisi Gebhard.
"Jos teidän välttämättömästi täytyy puhua naisista, niin puhukaa hyvistä, rauhallisista, naineista naisista." Gebhard nauraa kikatti partaansa. "No, niitäpä on minulla itselläni ollut kolme. Ensimäinen oli semmoinen pieni ja pyylevä, tuhma hän oli, mutta hyvä vaimo. Vahinko, että hän kuoli, minulta. Toinen oli rouva paroonittaren kamarineiti, hänellä piti muka olla päänsärkyä niinkuin rouva paroonittarellakin ja sängyssä piti hänen juoda kahvia. Kun sitten tuli lapsi, oli hän liian heikko ja kuoli pois. No, ja kolmannen vaimoni tuntee herra parooni."
Egloff kohensihe hiukan vuoteellaan: "Mies", sanoi hän, "mitä te puhutte, mitä minua teidän vaimonne liikuttavat? Kolme vaimoa on teillä ollut ja kaikki kolme olette ottanut. Ja miksi? Mitä erikoista siinä oli?"
"No, ei mitään", tuumi Gebhard, "naiset tahtovat päästä naimisiin, mitä siitä sitten tuleekin. Niin se on, että kun joku pitää matkustamisesta, lähtee hän matkalle; mitä hänelle matkalla tapahtuu, se nähdään." Egloff painui jälleen vuoteelleen: "Oh, Gebhard, te käytte viisaaksi, olkaa sitten mieluummin vaiti."
Ulkona majan ympärillä pitivät suuret kuuset taukoamatonta huminaansa, joka toisinaan paisui, toisinaan taas muuttui hiljaiseksi ja pehmeäksi kuin rauhallinen hengitys. Egloff sulki silmänsä, tahtoi antaa tämän metsän suuren, uneksivan äänen tuudittaa itsensä nukuksiin. "Kolme vaimoa on tuolla vanhalla syntisellä ollut", ajatteli hän, "noin vain ilman muuta, ja minä en selviä edes tästä yhdestä kihlauksesta." Kuinka tavattoman yksinkertaisilta olivat naiset tähän saakka hänestä tuntuneet. Tuossa oli se, joka tahtoi omistaa naisen, ja tuossa oli nainen, joka tahtoi antautua, miten yksinkertaisesti ja luonnollisesti kaikki selviää. Liddynkin laita oli ollut näin, heidän kohtauksensa viime kesänä Sirowin öisessä puistossa olivat häntä jännittäneet, hän oli aina iloinnut nähdessään Liddyn valkean puvun kajastavan puiden lävitse tai kun hän sitten piti tuota naista värisevänä käsivarsillaan. Mutta milloinkaan ei häntä ollut tehnyt levottomaksi se, mitä Liddy mahtoi ajatella hänestä tai mitä hänen sielussaan mahtoi tapahtua, ja nyt tämän tytön keralla tuli hänen mieleensä tuollainen epävarmuus, joka teki hänet levottomaksi, ja sitten ajatus: miksi rakastaa sinua tuo tyttö? Hän näkee kai sinussa jonkun toisen, väärinkäsitys selviää ja sinä kadotat hänet. Ja sitten alinomainen ponnistus ollakseen tuo toinen, jonka hän hänessä näki. Herra paratkoon, sellaisen tytön kanssa ei milloinkaan tiennyt, missä oltiin. Toisinaan oli se häntä aivan lähellä ja sitten taas omituisen kaukana. Edellisenä iltana täällä metsässä, kun lämmin lounaistuuli puhalsi ja tuoksui niin huumaavasti kostealta maalta ja ummuilta, silloin oli kaikki ollut niin luonnollista ja selvää, silloin kulkivat he lähelle toisiaan painautuneina ja kumpikin tunsi toisensa kuumeisen veren. Silloin ei ajatuksia kaivattu. Ja sitten heti seuraavana päivänä kävelyretkellä oli hän jälleen ollut täysi linnanneiti, joka pysytti hänet etäällä, joka puhui maailmasta, kuin olisi se ollut hyvin sisustettu salonki, missä pelkkiä hyvin kasvatettuja ihmisiä eli varmojen lakien alaisina, niin, hän suorastaan tyrkytti hänellekin saman jalomielisyyden, hienon kasvatuksen, lait, pani ne häneen. Silloin hän saattoi miltei vihata Fastradea, hän olisi silloin mielellään sanonut hänelle jotain, mikä häntä kuohutti ja nöyryytti, mutta hän oli liian arka. Kun nuo avoimet, hohtavat silmät katselivat häntä ikäänkuin löytääkseen hänestä jotain erikoista uutta, kaunista, silloin hän aina pelkäsi, että ne löytäisivät hänestä tuon mitättömän olennon sopimattomine, höltyneine ajatuksineen. Hän huokasi. Hyvä jumala, ja millaisia järkähtämättömiä todellisuusihmisiä tuollaiset tytöt olivat. Jokainen elämys sai tarkat ääriviivat, oli silmissä niin asiallisena ja selvänä, kuin ei sitä enää milloinkaan voisi pyyhkiä pois. Heittää menemään joku elämys, niinkuin me heitämme poltetun savukkeen, sitä he eivät voineet. Heille muuttui jokainen elämys omaisuudeksi, joka täytyi ottaa lukuun, ikäänkuin olisi se täytynyt viedä pääkirjaan jotakuta tulevaisuudessa tapahtuvaa tilintekoa varten. Hän ei milloinkaan ollut tuolla tavalla suhtautunut todellisuuteen, hän oli aina ollut itselleen elämys, joka oli tullut hänen osakseen sattumalta, joka tosin toisinaan oli melko miellyttävä, mutta jonka tarpeen tullen voi myös heittää menemään.
Hän ojentautui suoraksi; tämä itsensä ja Fastraden arvioiminen teki hänet samalla kertaa väsyneeksi ja levottomaksi. Hän kaatoi lasinsa täyteen. Vanhalla portviinillä oli toisinaan ominaisuus saada sekavilta ja pulmallisilta näyttävät asiat yhtäkkiä tuntumaan yksinkertaisilta ja selkeiltä. Vedossa häilyi kynttilän liekki sinne tänne. Gebhard torkkui, hänen varjonsa, suurena ja muodottomana, hyppi alinomaa seinällä. Ulkona näytti tuuli asettuneen, vain hiljainen, uninen suhina kävi vielä metsän halki. Nyt kuului selvästi ympärillä olevien pienten vesien loiskina kuin virkeä, itsepäinen nauru, joka helisi yön suureen rauhaan. Sitten kuului äkkiä pöllön valittava huuto, johon toinen vastasi kauempaa. "Niiden on hyvä", ajatteli Egloff, "kutsua toisiaan noin viileässä pimeydessä, lentää toistensa luokse oksien ja umpujen välitse viettämään lemmen yötä — hienon hienoa!" Hän nojasi jälleen taaksepäin, hän ei tahtonut enää ajatella mitään muuta, vain Fastradea, Fastradea. Niin, olihan helppoa tuntea todellisuus, omatessaan niin ruhtinaalliset käsivarret ja käydessään illalla vuoteeseen ja herätessään aamulla niin ruhtinaallisella ruumiilla. Miellyttävä uneliaisuus painoi nyt hänen jäseniään, ajatukset kävivät epäselviksi, alkoivat muuttua unelmiksi, unelmiksi, joihin metsän kohina ja pienten vesien loiskina sointuivat, yhtyen toisinaan jo lähellä olevien pöllöjen huutoon.
Egloff heräsi kylmään tuulenpuuskaan, joka puhalsi majaan. Gebhard oli avannut oven ja katseli ulos. "Lienee aika lähteä", sanoi hän, "taivas puiden takana näyttää minusta jo niin vaalealta." Egloff hypähti pystyyn, lyhyt uni oli tehnyt hänelle hyvää ja hän iloitsi tulossa olevasta metsästyksestä. Hän otti kiväärinsä ja sammutti kynttilän. "Lähdetään", sanoi hän.
Ulkona oli vielä pimeä; hyvän matkaa kulkivat he mukavaa metsäpolkua, kunnes tulivat soiselle maalle, joka oli valkeana sumusta. Pimeys valkeni vähän, se kävi mustanharmaaksi, ja puut ja pensaat voi siinä jo selvästi erottaa. Egloff ja Gebhard alkoivat astua varovaisesti, maa painui heidän jalkojensa alla, jokainen askel aiheutti pienen läiskähdyksen tapaisen äänen, sitten tuli paksulta sammalia kasvavia kohtia, joihin jalka vaipui kuin paksuun patjaan. Toisinaan metsästäjät pysähtyivät ja kuuntelivat, erottaakseen metsästä kuuluvan solinan ja suhinan keskeltä sen äänen, jota he odottivat. Maaperä kävi nyt kovemmaksi, heidän edessään seisoi pitkiä, vanhoja honkia, joiden tummissa latvoissa keveä tuuli suhisi metallisen kirkkaasti. Gebhard jäi jäljelle ja Egloff hiipi varovasti eteenpäin. Ihana jännitys pani hänen verensä nopeampaan liikkeeseen. Äkkiä kuului ääni, joka kulki kuin pelon tunne hänen ruumiinsa lävitse. Hän odotti, ääni kuului uudelleen, ja sitten alkoi tuolla edessäpäin pimeydessä tuo omituinen sihinä ja maiskutus, joka teki Egloffin kuuroksi kaikille muille metsän äänille. Hän hiipi ja juoksi, huolellisesti pysytellen piilossa ja yhä tarkaten linnun intohimoista ja julkeata lemmenhuutoa, joka kaikui pimeässä. Milloin koiras hetkiseksi vaikeni, seisoi Egloff kuin kiinninaulittuna hiljaa paikallaan ja kuuli sydämensä tykyttävän niin ääneen, kuin olisi joku painavin askelin juossut hänen jäljessään. Vihdoin oli hän aivan lähellä koirasta, hän näki sen hämärässä tuolla honganoksalla suurena ja mustana ihmeellisine, jäykkine liikkeineen. Egloff tähtäsi ja laukaisi, jotain putosi maahan, kuului siipien räpytystä, sitten oli kaikki hiljaa. Oiva riemun tunne teki Egloffin vallan kuumaksi, takanaan kuuli hän Gebhardin tulevan juosten. Kaikki jännitys oli ohitse, he menivät paikalle, siellä makasi musta lintu rauhallisena, sammunein silmin, siinä ei ollut enää mitään kiihottavaa, mikä juuri vastikään oli jännittänyt Egloffin jokaisen hermon. Egloff istuutui kannon nenään ja sytytti paperossin. Aamu hämärsi, puut ja pensaat, jotka vielä äsken olivat näyttäneet niin merkillisiltä ja tärkeiltä, seisoivat siinä nyt selvinä ja merkityksettöminä. Joka kerta tällaisen metsästyksen jälkeen täytti Egloffin mielen sama alakuloisuuden ja selviämisen mieliala, kun hiipimisen ja kuuntelun petoeläin-tunne oli ohitse. "Lähdetään", sanoi hän Gebhardille.
Halki hämärtävän aamun kulkivat he kotiin päin. Päivästä lupasi tulla kaunis, taivas oli valkea ja utuinen ja lukemattomat kurpat päästelivät kukkulalta kimeitä lurituksiaan ja harakat räkättivät lepikössä. Egloff ajatteli nyt vain sitä, miten makealta tuntuisi oikaista itsensä vuoteelleen, kaikki muu oli hänestä tällä hetkellä yhdentekevää. Maantiellä kohtasivat he kaksivaljaikon vetämät vaunut; niissä istui pikkukaupungin tohtori Hansius, hänen suuret kasvonsa keltaisine täyspartoineen katosivat melkein kokonaan korkeaan viitankaulukseen, sinisten lasien verhoamat silmät olivat suljetut, hän torkkui. "Tohtori, tohtori!" huusi Egloff. Tohtori hätkähti ja antoi vaunujen pysähtyä. "Ah, parooni Egloff", sanoi hän, "hyvää huomenta. Ollut metsällä? No, näenhän jo, onnittelen." "Kiitän", vastasi Egloff ja pysähtyi vaunujen eteen. "Missä te liikutte näin varhain?" Tohtori teki väsyneen, torjuvan kädenliikkeen. "Minulla, minulla, herra nähköön, ei ole lepoa. Eilen illalla haettiin minut Witzowiin." "Onko vanha herrasväki siellä sairaana?" kysyi Egloff. "Ei", vastasi tohtori, "vanhukset eivät sairasta, vaan aina vain nuoret, paroonitar Gertrud hermoineen. No, ja kun yöllä tulen kotiin, on siellä jo odottamassa sana, että minun on heti mentävä Barnewitziin, paroonittarella on hermokohtaus. Hermot ja hermot, siinä on myöskin sellainen uusi keksintö, josta vanhuksemme eivät tienneet mitään.
"Niin, niin, tohtori", sanoi Egloff, "te olette aina vanhojen puolella. No, hauskaa matkaa, ajattelen teitä sängyssä." Tohtori jatkoi matkaansa. Vai niin, pikku Liddy on siis sairaana, johtui Egloffin mieleen, kun hän kulki kasteesta märkien ruis- ja vehnäpeltojen ohi linnaa kohden; minun tähtenikö ehkä? Se ei nyt enää mitään merkitse, sen täytyy olla lopussa, se olikin Fritz Dachausenin vuoksi aina ilkeä juttu.