Egloff vetäytyi huoneeseensa, heittäytyi sohvalleen, nojasi päänsä taaksepäin: kas niin, nyt ei muuta kuin maata hiljaa ja iloita illan tulosta. Ikkunastaan saattoi hän nähdä pienen kävelyhallin puutarhassa, siellä astelivat paroonitar ja neiti von Dussa mustiin viittoihin kääriytyneinä, saalit päässä, pienin, tahdikkain askelin edes takaisin. Lapsuudestaan saakka tunsi hän tämän kuvan, nuo molemmat tummat olennot, jotka kävelivät siellä iltapäiväauringon paisteessa edestakaisin, ja aina olivat ne näyttäneet hänestä vallan surullisen epäintressanteilta. Hyvä, että elämässä oli sentään muutakin kuin tuo pieni aurinkoinen kävelyhalli, ajatteli hän.
Aurinko oli jo laskenut, kun Egloff ja Fastrade vielä käsikkäin kulkivat pitkin metsänreunaa. Oli aivan tyyni. Liikkumattomina kohottivat koivut ja tammet oksiaan, joiden ummut olivat vielä suljettuina, ja lepät ylt'yleensä kukkaterttujen koristamia latvojaan kohti kalpeata, lasikirkasta taivasta. Turpeen alla kuiskivat ja solisivat näkymättömät vedet ja ilma oli kosteata ja suloista. Fastrade sinisessä, ruumiinmukaisessa kevätpuvussaan, sininen huopahattu päässä, avasi hiukan huuliaan, hengittääkseen maan ja umpujen tuoksua. Hänestä tuntui erinomaisen hyvältä ja kodikkaalta tässä kevätmaailmassa. Egloff oli tänään hermostunut ja ärtyinen, Fastrade tunsi sen kyllä, mutta hän oli ylpeä siitä, että saattoi noin hallita tässä miehessä olevaa levotonta ja rajua.
"Tietysti olen ajatellut sinua", sanoi Egloff, "yöllä tuolla majassa ja kotona, milloin en suorastaan nukkunut. Miellyttävää se ei ole." Fastrade hymyili: "Tosiaanko, eikö se ole miellyttävää?"
"Miten se voisi olla miellyttävää", vastasi Egloff ärtyisesti, "tähän saakka en ole juuri vaivannut päätäni lähimmäisilläni, nyt täytyy minun ajatella ja aprikoida yhtä ainoata tyttöä, ikäänkuin olisi tilinpäätös kysymyksessä."
"Poika parka", sanoi Fastrade osaaottavasti, "olenko minä niin vaikea laskutehtävä."
"Niin, niin, kyllä tiedän", pilkkasi Egloff, "tahdotte kaikki olla selkeitä kuin kristallit, jokainen teistä pitää itseään tuona kuuluisana kirkkaana järvenä, jonka vesi on niin kuultavaa, että voi nähdä sen pohjassa oleviin kareihin asti. Mutta itse asiassa ei teistä tiedä yhtään mitään. Muuten on typerä miesten tapa haluta ajatella kaikki loppuun saakka. Tahdoin ajatella sinut loppuun asti. Sinä aiot sanoa minulle, että sinä olet myös ajatellut minua, niin, niinkuin te naiset ajattelette. Joukko pieniä, naurettavia seikkoja, jotka ovat teille yhtä tärkeitä kuin me itse."
"Eihän aina tarvitse ajatella toisiaan", sanoi Fastrade, "voi myös tuntea toisensa. Kun istun isän luona ja luen muistelmia, tai kuuntelen Ruhkea tai kirjoitan muistiin menoja ja tuloja, tai kun autan täti Arabellaa liinavaatekaapin järjestämisessä, aina tunnen, että sinä olet olemassa ja että ajatukseni joka silmänräpäys voivat palata luoksesi."
"Hyvä, hyvä", sanoi Egloff, "sehän on kuin rasiallinen sokerimantelia kirjoituspöydän laatikossa ja iloinen tietoisuus, että milloin tahansa voi mennä ja ottaa palasen."
He olivat hetkisen ääneti ja kuuntelivat kottaraista, joka istui kuusenlatvassa ja siipiään räpytellen ja piipittäen lopetti iltavirttänsä. Kun Egloff jälleen alkoi puhua, kuului hänen äänensä vihaiselta ja surulliselta: "Mitä oikeastaan tiedän sinusta?" Fastrade katsoi häneen ja hymyili: "Mitä tahdot tietää sitten?"
"No", vastasi Egloff, ja Fastrade kuuli hänen äänestään selvästi, että hän tahtoi olla julma, "miten oli tuon kandidaatin, rakastitko häntä?"