Salissa oli naisilla ikävää, kun herrat olivat melkein kaikki pelihuoneessa, vain vanhemmat herrat kulkivat edestakaisin; parooni Port, herra von Teschen, tohtori Hansius, he tulivat huolestuneen näköisinä pelihuoneesta, puhuivat kuiskaten jotain "raivoisasta, uskomattomasta pelistä", ja seurassa vallitsi ahdistava tunne, kuin olisi pelihuoneessa tapahtunut jotain vastenmielistä ja kohtalokasta. Mieliala kävi sietämättömäksi ja naiset käskivät valjastamaan. Lähtö oli yleinen. Herrat ilmestyivät pelihuoneesta sanomaan naisille jäähyväisiä. Egloff seisoi eteisessä ja piti Fastraden päällysvaippaa, hänen kasvoilleen oli kohonnut heikko puna, hiuskiehkura oli valahtanut hänen otsalleen ja hänen silmissään oli omituinen, lepattava loiste. Fastrade sanoi vielä jäähyväiset Lydialle. "Sallittehan, että suutelen teitä", sanoi Lydia, "tahtoisin niin mielelläni, että oppisimme lähemmin tuntemaan toisiamme." Egloff hymyili — "halu teeskennellä vain teeskennelläkseen", ajatteli hän. Sitten kietoi hän vaipan Fastraden ylle, hän kumartui eteenpäin ja aikoi suudella häntä, mutta tahtomattaan käänsi Fastrade päätään ja hänen kasvoillaan oli ilme, josta kuvastui tuskaa. Heti ojensihe Egloff suoraksi, rypisti hiukan kulmakarvojaan, hymyili pilkallisesti, suuteli Fastradea kädelle ja kuiskasi: "Onko tämä kasvatuksen alkua?" Fastrade ei vastannut mitään, hän meni ovelle, mutta siellä kääntyi hän ympäri, hymyili sanomattoman lempeästi ja säälivästi:
"Dietz parka", sanoi hän ja ojensi otsansa suudeltavaksi.
Herrat menivät takaisin pelihuoneeseen, paroonitar Egloff seisoi tyhjässä salissa kattokruunun alla, kunnianarvoisan rakastettavuuden ilme oli hänen kasvoiltaan kadonnut, hän näytti vanhalta ja tuskaiselta. Hän tarttui neiti von Dussaa käsipuolesta, viittasi päällään pelihuonetta kohden ja sanoi hiljaa: "Siellä eivät asiat ole hyvin." Neiti von Dussa nyökäytti huolestuneena päätään. "Rakas ystävä", jatkoi paroonitar, "uskokaa minua, tuo venäläinen on itse saatana."
NELJÄSTOISTA LUKU.
Egloff ei ollut saanut edes nukkua tarpeekseen, kreivi Shutow matkusti aamulla ja Egloffin täytyi nousta sanomaan hänelle jäähyväisiä. Sitten istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen lukemaan. Hän oli eilen pelannut kuin mieletön, nythän oli jälleen suuri osa Sirowin metsää mennyttä. Nyt täytyi hänen kirjoittaa Mehrensteinille, että tämä hankkisi rahaa. Iltapäivällä aikoi Egloff ajaa kaupunkiin viemään rahoja kreivi Shutowille, joka "Kruununprinssissä" odotti häntä. Miten vastenmielistä kaikki! Tänään oli jälleen tuollainen päivä, jollaiset hänen epävakaisessa elämässään yhä uudistuivat, päivä, jolloin kaikki hänen ympärillään näytti särkyvän, jolloin kaikki oli sekaista ja rumaa ja suuri inho puistatti häntä. Ja tuo kaikki oli järjetöntä, hän ei käsittänyt, miksi tällaisten elämysten piti kuulua juuri hänelle, mutta ne takertuivat häneen kuin itsepäinen koira, jonka yhä ajamme tiehensä ja joka kuitenkin yhä vain riippuu kintereillämme. No, asian aprikoiminen ei tehnyt sitä sen siedettävämmäksi.
Iltapäivällä ajoi Egloff Grobiniin. Hän oli käskenyt ottaa mukavat vaunut, sillä hän tahtoi matkalla nukkua, ei ajatella eikä nähdä mitään, vain nukkua. Hän painautui vaunujen nurkkaan ja sulki silmänsä. Oli mieluista tuntea, miten siinä puolittaisessa horrostilassa, johon hän vaipui, metsän humina, rastaan raksutus, koiran haukunta, paimenpojan laulu tulivat kuin kaikuina maailmasta, joka oli hänestä hyvin etäällä. Vaunujen kolina kaupungin katukivitystä vastaan teki hänet jälleen iloiseksi. Oli lauvantai; vaaleanharmaiden pilvien peittämä taivas antoi kaupungille kylläkin jokapäiväisen leiman, talojen ikkunat olivat avoinna ja piiat seisoivat ikkunalaudoilla ja pesivät ruutuja. Tyttökoululaiset kulkivat hitaasti pitkin katua ja heiluttivat ikävystyneen näköisinä laukkujaan. Adine von Dachausen tuli eräästä puodista; hänellä oli päässään kesähattu, jossa oli liian punaisia ruusuja; hän rakasti aina silmiinpistävää. Egloff käski pysäyttämään klubin edustalla, hän tahtoi kulkea jalan jäljellä olevan matkan Mehrensteinille.
Mehrensteinin talossa oli hänelle kaikki vastenmielistä, kiilloitettu ovi, ovikellon kristallinuppi, sen kimeä, läpitunkeva ääni, pimeä eteinen, jossa vielä tuoksui kyökiltä ja ruualta. Mehrensteinin tytär tuli häntä vastaan, kaunis, vakava tyttö, jolla oli sysimusta, tuuhea tukka ja aivan suuret, ruskeat silmät. "Tehkää hyvin ja astukaa sisään, herra parooni", sanoi hän totisesti ja surullisesti ja avasi arkihuoneeseen vievän oven. Egloff astui tähän huoneeseen, jonka hän tunsi niin hyvin. Huonekalut heleänsinisine päällisineen, kaikki nuo monet, hiukan pölyttyneet esineet olivat painuneet hänen muistiinsa, niinkuin vain sellaiset asiat voivat painua, jotka liittyvät elämämme kiusallisiin hetkiin. Tuossa oli pesukaappi vanhoine, hopeisine kannuineen ja kynttilänjalkoineen, tuossa oli seinällä suuri maisema, linna, puita, ratsastaja, kaikki veistettyjä korkista ja lasin alla. "Olkaa hyvä ja istuutukaa", sanoi neiti Mehrenstein vakavasti, mutta jäi itse seisomaan, kun Egloff oli istuutunut, "isäni tulee heti, hän on äitini luona, äiti on hyvin sairas." "Oo, sepä ikävää", mumisi Egloff ja katsoi noihin suuriin, ruskeihin silmiin; silloin hymyilivät tytön täyteläiset huulet väsynyttä, tavanomaista hymyä, mutta kasvot kävivät heti jälleen huolestuneiksi. "Luulimme tänä yönä jo kaiken olevan lopussa", jatkoi neiti Mehrenstein, "ja nyt on hän kovin huono." Hänen silmänsä kävivät kosteiksi ja kaksi suurta kyyneltä vieri hänen poskiaan pitkin. "Nyt menen hakemaan isän", lopetti hän ja katosi vihreän väliverhon taakse. Kummallista, Egloff oli aina ajatellut tätä taloa vain paikkana, jossa kirjoitettiin vekseleitä ja epäedullisia sopimuksia, mutta täällähän myös valitettiin ja itkettiin. Vihreä verho kahisi jälleen ja Mehrenstein tuli. Hänellä oli kotitakki ja tohvelit, joihin oli kudottu suuret, punaiset ruusut. Juhlallisesti ja surullisesti ojensi hän Egloffille velton, kostean kätensä. "Teillä on surua", sanoi Egloff. Mehrenstein kohautti hiukan olkapäitään ja huokasi. "Hirveä yö", mumisi hän. Hän meni rahakaapilleen, otti sieltä vekselikaavakkeen, toi pöydälle kynän ja mustetta, istuutui ja alkoi kirjoittaa. "Rahat ovat tässä", sanoi hän, "oli vaikeata hankkia niin lyhyessä ajassa niin suuri summa." Hän huokasi. "Samat ehdot kuin tavallisesti?" kysyi hän. Egloff teki kädellään liikkeen, jonka piti osoittaa, että hänestä oli kaikki yhdentekevää. Silloin katsahti Mehrenstein ylös ja sanoi moittivalla äänellä: "Niin, nähkääs, minun täytyy huolehtia lapsistani; jos metsäkauppa syntyy voidaan korkoa ehkä jonkun verran alentaa." Hän jatkoi kirjoittamistaan, otti sitten hiekka-astian ja ripotti poroa kirjoitukselle. "Tänä yönä", sanoi hän, "odotimme joka hetki loppua. Aamupuolella kävi sairas vähän levollisemmaksi, mutta mitään toivoa ei ole. Tehkää hyvin, herra parooni"; hän työnsi Egloffin eteen kaavakkeen ja ojensi hänelle kynän. Hänen kirjoittaessaan nimeään nojasi Mehrenstein taaksepäin tuolillaan, hänen silmänsä kävivät kosteiksi ja hänen huulensa vapisivat. "Ero kolmikymmenvuotisen avioliiton jälkeen", sanoi hän, "ette tiedä, mitä se on, herra parooni, ja voin sanoa, että näinä kolmenakymmenenä vuotena en ole hetkeäkään ollut tyytymätön vaimooni, hän oli hyvä vaimo." Hän nousi ja meni kassakaapille, noutaakseen pinkan seteleitä. "Tutkimattomat ovat herran tiet", lisäsi hän huoaten. Hitaasti ja huolellisesti laski hän rahat, pani ne kuoreen ja asetti sen Egloffin eteen. "Olen tehnyt, minkä olen voinut", alkoi hän jälleen puhua hiljaa kuin sairashuoneessa, "en ole säästänyt, millaisia summia olenkaan maksanut apteekkiin ja lääkäreille, mutta rahojani en surisi, jos ne vain olisivat jotain auttaneet." Egloff pisti rahat taskuunsa ja nousi. "Ei pidä milloinkaan menettää toivoaan", sanoi hän, "hyvästi, herra Mehrenstein." Mehrenstein pudisti surullisena päätään ja ojensi velton kätensä. "Metsäasiaa järjestämään tulen itse teidän luoksenne, herra parooni", huomautti hän vielä alakuloisesti.
Egloff oli iloinen päästessään jälleen kadulle; tämä kuoleman, rahojen ja vekselien sekoitus oli tuntunut hänestä painajaiselta. Hitaasti asteli hän "Kruununprinssiä" kohden. Siellä sai hän tietää, että kreivi Shutow tosin oli vuoteessa, mutta oli antanut käskyn päästää parooni Egloffin luokseen. Egloff tapasi kreivin sängystä, teetä juomasta. "Ah, herra parooni", huusi hän, "toivon, ettei teillä ole ollut vaivaa minun tähteni." "Tulen maksamaan teille velkani", sanoi Egloff.
"Sillähän ei olisi ollut mitään kiirettä", huomautti kreivi ja heitti kuoren pöydälle vuoteensa viereen, "mutta haluatteko teetä? Tai konjakkiryypyn? Ettekö, täällä on paperosseja, istukaahan toki." Egloff sytytti paperossin ja istuutui: "Oletteko sairas?" kysyi hän. Kreivi nojautui mukavasti tyynyihinsä. "En lainkaan", vastasi hän, "tapani on vain pelattuani yön olla seuraava päivä iltaan saakka vuoteessa. Niinpä kävinkin sänkyyn heti tänne tultuani. Tällä tavalla saa parhaiten takaisin menettämänsä hermovoimat."
"Hyvin käytännöllistä!" huomautti Egloff. "Kellä vain olisi aikaa noin treenata itseään peliä varten."