"Niin", sanoi Lydia ja rypisti hiukan kulmakarvojaan, "hän on iloinen luonteeltaan." Mutta Adine von Dachausen, joka istui vastapäätä, huudahti kreiville kuuluvalla, iloisella äänellään: "Nauratteko itse mielellänne, herra kreivi?"
"Nauran toisinaan hyvin mielelläni", vastasi kreivi hajamielisesti, "mutta mieluummin kuuntelen toisten naurua, silloin tunnen vain mielihyvää enkä itse vaivaudu lainkaan. Mitä mieltä te olette?" kääntyi hän palvelijan puoleen, joka ojensi hänelle lautasta. "Ah, Spielhahn pasteijaa!" ja hänen koko huomionsa kiintyi pasteijaan. Egloff oli jokseenkin harvapuheisena ja haluttomana kuunnellut kreivitär Bützowia, joka puhui Mozartin vapauttavasta, niin suorastaan moraalisesta musiikista. Eräällä väliajalla kuiskasi Fastrade hänelle: "Oletko onneton?" "Olen raivoissani", vastasi Egloff hiljaa. "Miksi koota tällä tavalla yhteen mielenkiintoa vailla olevia henkilöitä ja ruokia? Mieluimmin sinkauttaisin noille jokaiselle vastaukseksi jonkun karkeuden, sanoisin: Niin aivan, aasi, tai: Olette vallan oikeassa, tyhmä kana." "Hiljaa", sanoi Fastrade ja pani sormen huulilleen. Egloff kumartui jälleen lautasensa ylitse. Oikea syy, miksi hän tunsi olevansa onneton, oli tietoisuus, että hän kiroili kaikkia näitä ihmisiä ja pitkää ateriaa vain sentähden, että hän kärsimättömästi odotti sitä, milloin taas olisi pelihuoneessa ja jatkaisi peliä, ja se hänestä oli primitiivistä ja viheliäistä.
Nyt nousi parooni Port puhumaan, hän puhui kauan ja vakavasti, sanoi että oli siunattua, että vanhat naapuriperheet solmivat liiton keskenään, se oli kuin rintavarustus uusia, hävittäviä aatteita vastaan, vanhat, hyviksi koetellut traditsiot lasketaan nuorille hartioille, lujittuvat ja puhkeavat uuteen kukoistukseen. Paroonitar Egloff itki, muut kuuntelivat hajamielisen hartaina kuin kirkossa pitkää saarnaa. Sitä äänekkäämmin huudettiin "eläköön", kun puhe oli lopussa.
Ateria lähestyi loppuaan; vieraat nojasivat posket kuumentuneina tuoliensa selustaan ja keskustelu liikkui hitaasti. "Se on hyvissä Sirowin illallisissa vikana", sanoi notaari Adine von Dachausenille, "että täällä on liian paljo ruokaa. Minulla on sellainen tunne, kuin menisivät ruoat yli voimien." — "Oh, minä en niin helposti ole pelotettavissa", vastasi Adine päättävästi. Kaikille oli kuitenkin mieleen, että paroonitar Egloff antoi merkin nousta pöydästä; herrat erkanivat naisista salissa ja kiiruhtivat tupakkahuoneeseen. Naiset istuivat ryhmissä ja leyhyttelivät suuria viuhkojaan. Egloff meni ulos verannalle, hän nojasi rauta-aitaan ja katseli pimeään puistoon. Hiljaisuus ja pimeä, sitä hän nyt kipeästi kaipasi, ja sitten toivoi hän, että Fastrade tulisi ulos ja seisoisi toukokuun hämärässä hänen edessään suorana ja valkeana kuin narsissit penkeissään. Naisen puvunlaahuksen kahina sai hänet kääntymään ympäri. Se oli Lydia. Hän seisahtui Egloffin eteen; salista tuleva valojuova lankesi hänen olkapäilleen ja kasvoilleen, joissa silmät näyttivät omituisen mustilta. Hän alkoi puhua hiljaa ja valittaen: "Ja minä, mitä tulee minusta?" Samalla hän pani käden rinnalleen, ruusujen kohdalle, muuan niistä irtautui ja putosi maahan. Egloff kumartui ja otti sen ylös. "Luulen", sanoi hän hitaasti, repien varovaisesti lehdet kukasta, "luulen, että molemmat taas palaamme velvollisuuksiamme täyttämään."
"Velvollisuuksiamme", toisti Lydia, "niillä, jotka ovat meidän tavallamme valehdelleet ja pettäneet, ei ole muita velvollisuuksia kuin toisiansa kohtaan. Onhan olemassa rikostoverien uskollisuuskin."
"Olette henkevä, armollinen rouva", huomautti Egloff. "Sinä ihmettelet sitä", vastasi Lydia, ja Egloff ei tiennyt, nauruko vai nyyhkytys pani hänen äänensä väräjämään, "sinä ihmettelet sitä, mutta ollessamme suuressa hädässä kykenemme kaikkeen. Näetkös Dietz, välimme ei voi olla lopussa. Olen pannut kaikkeni tähän yhteen ainoaan elämykseen, minulla ei ole mitään muuta kuin se."
"Luulen, armollinen rouva", sanoi Egloff, "että arvioitte tämän elämyksen liian korkealle."
"Kuinka voisin tehdä sen?" valitti Lydia, "olenhan valmis valehtelemaan ja pettämään edelleen, mutta se ei saa olla lopussa. Minullahan ei ole mitään, ei mitään muuta kuin sinun rakkautesi." Egloff oli vaiti ja katseli tätä naista, jonka kalpea alastomuus hohti mustan sametin ja hämärän peitosta, tätä naista, joka intohimoisine valituksineen takertui kiinni häneen, antautui hänelle ehdottomasti, ja se ei ollut tekemättä häneen vaikutusta. Mutta hänen äänensä kuului kuitenkin sangen viileältä ja rauhalliselta, kun hän sanoi: "Luulen, armollinen rouva, että liioittelette tätä rakkauttakin." Lydia taivutti päätään, taivutti sen alas rinnassaan oleviin ruusuihin, ja Egloff näki, miten pienet, suipot hampaat kaivautuivat ruusuun kuin hedelmään.
Salissa oli parooni Port istahtanut Fastraden seuraan, hän halusi saada kuulla, aikoivatko hänen isänsä ja Ruhke tänä vuonna todella ryhtyä Gründüngung lannoitukseen. Fastrade selitteli hajamielisesti. Avoimesta verannanovesta näki hän palasen Lydian samettilaahusta ja tämä kiinnitti omituisessa määrässä hänen huomiotansa puoleensa. Ja salissa oli vielä toinenkin, joka ei päästänyt tuota laahusta näkyvistään: Dachausen. Hän oli aikonut seurata Lydiaa verannalle, mutta kreivitär Bützow oli pidättänyt hänet, haluten saada kuulla hänen mielipiteensä hevosista, jotka hän oli äskettäin ostanut itselleen, ja mies parka seisoi siinä ja puhui hevosista, tietämättä itsekään mitä, ja tuijotti kiihtyneenä verannalta näkyvään laahukseen. Vihdoin vapautui hän kreivittärestä ja riensi ulos. "Te nautitte täällä iltailmaa", sanoi hän mahdollisimman luonnollisella äänellä. Lydia ei vastannut mitään, kääntyi ja meni takaisin saliin. "Niin, ihmeen lämmin ilta", sanoi Egloff. Sitten seisoivat molemmat miehet äänettöminä, pimeässä toistensa vieressä. "Nyt pitäisi minun sanoa jotain", ajatteli Dachausen, "joka ratkaisee, joka tuo selvyyttä", ja Egloffista oli kuin olisi hän tuntenut miten kiihdyksissään tuo pieni mies oli, joka alkoi kävellä edestakaisin hänen edessään. "Tahtooko hän jotain, tietääkö hän jotain?" kysyi Egloff itseltään. Silloin kuului jälleen Dachausenin ystävällinen ääni: "Sireenit tuoksuvat niin voimakkaasti." "Tosiaankin voimakkaasti", vastasi Egloff. Pelihuoneen avatusta ikkunasta kuului kreivi Shutowin laulava ääni. "Jäännökseni", sanoi hän. "Ah, he ovat jo quinzessä", huomautti Egloff, "tuletko mukaan?" "En, en pelaa", vastasi Dachausen, "jään vielä hetkiseksi tänne."
Egloff meni pelihuoneeseen; siellä istuivat herrat korttipöydän ääressä, kreivi Shutow kalpeana ja verkkaisena kuten aina, kreivi Bützow hyvin punaisena, sillä hän oli hävinnyt lujasti. Luutnantti ja notaari ottivat varovaisesti osaa peliin. "Me olemme jo työssä", huusi kreivi Shutow. "Hyvä, hyvä", sanoi Egloff; hän käski kaatamaan itselleen lasin sektiä, joi sen nopeasti ja istuutui pelipöytään.