"Poika parka", mutisi Egloff. Silloin välähteli Lydian silmissä: "Minua ei kukaan sääli", sanoi hän. Egloff kohautti hieman olkapäitään, silloin rauhoittui Lydia heti jälleen, hän nousi, pani rahaa pöydälle ja veti harsonsa jälleen paikoilleen: "Nyt täytyy minun mennä", sanoi hän, "minua odotetaan anoppini luokse." Hän ojensi Egloffille kätensä. "Kiitän teitä seurasta. Erikoisen hupainen ette ollut, mutta kuuntelitte minua tarkkaavasti, sen tunnustan." Samalla katsoi hän Egloffia silmiin niin peittelemättömän keimailevasti kuin hänen tapansa oli.
Kun hän oli mennyt, istuutui Egloff jälleen. Hänestä oli miltei ikävä, että Lydia oli mennyt pois, tuo pikku rouva oli huvittanut häntä. Miten luja tahto hänellä oli! Miten arvelematta ja itsepäisesti hän piti päänsä!
Puisto täyttyi nyt. Grobinin porvarit vaimoineen ja tyttärineen tulivat iltakävelylleen, nauttimaan kultaisesta ilta-auringosta. Egloff istui vielä paikallaan ja mietti, pitikö hänen lähteä kotiin vai klubiin. Klubiin meneminen oli tietysti järjetöntä ja vastenmielistä, mutta kuitenkin tuntui hänestä siltä, että hän menee sinne.
VIIDESTOISTA LUKU.
Parooni Port ja Gertrud olivat iltavierailulla Padurenissa. Hitaasti asteli parooni Port parooni Warthen rullatuolin vieressä ja herrat keskustelivat piirikunnan vaaleista. Fastrade ja Gertrud seurasivat heitä. He lähtivät alhaalla puistossa olevalle pikku järvelle, sillä parooni Warthen tapana oli, milloin sää salli, istua auringonlaskun aikaan pikku järven rannalla katselemassa miten villisorsat lennosta laskeutuivat sen pinnalle. Gertrud valitteli heikkoa terveyttään: "Kevät on minulle liian voimakas, se kiihoittaa minua ja tekee minut jälleen väsyneeksi, ja muistot käyvät tähän aikaan niin selkeiksi ja voimakkaiksi, minä odotan kesän tuloa; silloin käyn keskipäivällä pitkäkseni kanervikkoon, siinä on hiljaista ja kuumaa."
Suojaiseen paikkaan järvenrannalle oli asetettu tuoleja, ja siihen käytiin istumaan. Ilta oli tyyni. Liikkumattomina seisoivat korte- ja kaislasaaret tummassa vedessä ja ilta-aurinko kultasi niiden latvoja; liikkumattomina seisoivat suuret puut järven rannalla, siellä täällä heloitti jo kastanja valkeassa juhlapuvussaan keskellä vihreään verhottuja koivuja. Rastaat lauloivat iltasäveleitään, kalat polskahtelivat vedessä, ja ruohikossa alotteli jo kurnutustaan sammakko, joka ei malttanut odottaa auringonlaskua. Vanhat herrat juttelivat juurikasveista, Gertrud oli jälleen muistojensa vallassa. Hän kertoi eräästä dresdeniläisestä nuoresta miehestä, jonka koko olemus oli tuskaisessa vireessä, jos niin voi sanoa, ja joka etsi vaimoa, joka tämäkään ei tuottaisi hänelle iloa vaan tuskaa, mutta lempeätä ja kirkastettua, jos niin voi sanoa, lohdullista. Fastrade ei kuunnellut, hän oli levoton. Tämä vierailu esti häntä tapaamasta Dietziä metsässä, ja hän tiesi Dietzin odottavan häntä siellä, hän tiesi, että Dietz häntä tänään erityisesti tarvitsi. Tuon Sirowin illan jälkeen eivät he olleet kohdanneet toisiansa, ja hän näki yhä uudelleen edessään Dietzin kasvot leimuavine silmineen ja kiihtymystä ja tuskaa kuvastavine ilmeineen. Hän olisi tahtonut olla Dietzin luona, saattaa järjestykseen hänen rauhattoman mielensä; "järjestyshaluisen naisen intohimoksi" oli Dietz nimittänyt hänen rakkauttaan, niin, sitä hän tahtoi ja hän luuli myös voivansa sen. Suhisevin siivin laskeutuivat nyt ensimäiset sorsat järven ruohistoon. Molemmat vanhat herrat katsoivat toisiinsa hymyillen, ja parooni Port selitti, että ennen vanhaan oli ollut enemmän sorsia ja ettei hän tiennyt, mistä se johtui. "Niin, se on ihmeellistä", sanoi parooni Warthe ja sitten istuivat he taas hiljaa ja odottelivat uusia sorsia.
Gertrud jatkoi ohuella, valittavalla äänellään: "Ja kuitenkaan, ilman näitä muistoja en voisi elää. Iltaisin, kun istun salissa ja katselen avoimesta ovesta, miten puutarhassa alkaa hämärtää, valtaavat muistot mieleni niin voimakkaasti, että unohdan kokonaan missä olen, ja kun palvelija tulee tuomaan lamppua ja isä kutsuu lukemaan Treitschkeä, silloin tuntuu minusta, kuin äkkiä vajoaisin hiljaiseen, synkkään syvyyteen."
Aurinko oli laskenut. Se oli sekoittanut hieman punaa veden metallin-tummaan väriin. Oli saapunut toukokuun illan kirkas, väritön hämärä. "Sinä et kai useasti näe Dietz Egloffia, vai miten?" kysyi parooni Port.
"Niin", vastasi parooni Warthe, "silloin tällöin pistäytyy hän täällä ja me tapaamme teepöydässä, mutta hän kuuluu noihin nuoriin, jotka eivät osaa keskustella vanhojen kanssa." Fastrade kuuli tämän, punastui, kumartui eteenpäin ja sanoi: "Ehkäpä hän paremmin osaisi, jos häntä enemmän rohkaistaisiin." Parooni Warthe teki kädellään torjuvan liikkeen. "Minä olen kohtelias kaikille vierailleni", sanoi hän, "mutta näiden täytyy itsensä ansaita ystävyyteni ja arvonantoni. Sinullahan, tyttäreni, kyllä tavallaan on oikeus puolustaa häntä. Olet mennyt kihloihin hänen kanssaan ja niinpä on hänen puolustamisensa niin sanoakseni sinun kutsumuksesi."
Parooni Port nauroi ääneen, sillä hänen mielestään oli hänen vanha ystävänsä sanonut hyvän sukkeluuden. Oli tullut jo niin pimeä, että sorsat laskeutuessaan veteen näyttivät suurilta varjoilta, ja sammakot alkoivat iltalaulunsa. Gertrud jatkoi unelmoiden muistojensa kertomista: "Sylvialla on myös muistonsa, ja hän sanoo olevansa onnellinen. Hänellä on lapsenmuistonsa, hän muistaa, miltä ensimäinen laahustallinen musliinipuku näytti, mutta minua eivät sellaiset muistot enää tyydyttäisi."