"Eikö Sylvia ole milloinkaan ollut rakastunut?" kysyi Fastrade hiljaa.
"Vanhin Tescheneistä hakkaili häntä jonkun aikaa" vastasi Gertrud, "ja hänkin kenties kuvitteli rakastavansa tätä, mutta asia jäi sikseen. Teschenhän onkin niin hirveän ruma."
"Alkaa olla kosteata", sanoi parooni Warthe, ja lähdettiin kotiin päin. Laskeutuva kaste rapisi lehdistössä, voimakas, viileä tuoksu nousi nurmesta. Parooni Port asteli jälleen parooni Warthen pyörätuolin vieressä ja vanhojen herrojen äänet kuuluivat rauhallisina ja selkeinä illan hiljaisuudessa. He puhuivat kasteesta. "Ilman tätä runsasta kastetta", sanoi parooni Port, "olisi toukokuu miltei liian kuiva." "Niin sanoo Ruhkekin", sanoi parooni Warthe, "mutta niityt ovat lupaavat." Molemmat tytöt seurasivat äänettöminä.
Sillä välin käveli Dietz Egloff metsänreunassa edestakaisin, iski kepillään lehtiä pois alhaalla riippuvista oksista ja hakkasi poikki tienvarrella kasvavat leiniköt. Hän oli raivoissaan siitä, ettei Fastradea kuulunut. Aurinko laski jo, ja Fastrade viipyi yhä. Mutta niinhän oli aina, hän puhui auttamisesta ja tukemisesta, ja nyt, jolloin hän olisi tarvinnut apua ja tukea yhtä välttämättömästi kuin jokapäiväistä leipää, nyt ei hän tullut. Metsässä pimeni, taivaalla näkyi jo tähti siellä täällä. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä kotiin.
Kotona sulkeutui hän huoneeseensa, hän ei tahtonut nähdä ketään. Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen mielessään tunne, että hänen oli laskettava tai kirjoitettava epämieluisia kirjeitä. Hän ei kuitenkaan ryhtynyt mihinkään, hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja heittäytyi vihansa valtaan. Nämä viime päivät eivät juuri olleet omiansa herättämään hänessä erikoista elämänhalua. Pelkkiä vastenmielisiä asioita. Ja sitä kai sentään mentiin kihloihin siksi, että tämmöisinä aikoina olisi joku, joka toisi elämään jotain kaunista ja puhdasta. Ja juuri nyt täytyi hänen jäädä tulematta. Padureniin ei hän tahtonut mennä, hänellä ei ollut halua joutua parooni Warthen "paheksumus" katseiden esineeksi. Tällaista hän hautoi mielessään, kunnes talossa kävi hiljaiseksi ja kello löi yksitoista. Silloin hän soitti ja käski Klausin satuloida Alin, hänen mustan ratsunsa. Klaus ei osoittanut mitään kummastelua, talossa olivat kaikki tottuneet herran öisiin ajoihin ja ratsastusmatkoihin.
Kun Egloff istui satulassa, oli hänen parempi olla. Ali alkoi iloisesti hyppiä, Egloff silitti sen kiiltävää kaulaa. Siinä oli vielä toveri, joka aina kaikesta huolimatta oli hyvällä tuulella. Monet seikkailut olivat he yhdessä kokeneet, niin, Ali oli ainoa seuralainen, joka ei milloinkaan ollut suututtanut häntä. "No, eteenpäin poikaseni", huusi Egloff, ja ori alkoi ravata.
Niityt, joiden ohi he kulkivat, henkivät tuoksua ja viileyttä, laitumella oli hevosia, suuria, tummia olentoja, jotka näyttivät kahlaavan valkeissa, kosteiden apilain yllä leijailevissa sumuvyöhykkeissä. Ali tervehti niitä äänekkäällä hirnunnalla. Eräässä koivumetsikössä pudistivat oksat heidän päälleen kastetta suihkun tavoin, jossain lepikössä lauloi satakieli, kaiuttaen liverryksiään virkeästi hiljaiseen luontoon. Sitten kulki matka ohi pienten kyläpuutarhojen, joista levisi makea kakkivien herneiden tuoksu. Mökkien kynnyksellä istuskeli poikia soittaen harmonikkaa, uni ei maistunut heille valoisina öinä. Äkkiä Ali pysähtyi, oltiin krouvin edustalla. Egloffia nauratti. "Vanha viekottelija", sanoi hän, "no, no, viettäkäämme muistojamme." Ja hän astui maahan. Tumma Lene tuli ulos ovesta, hän nauroi Egloffille leveätä nauruaan: "Herra parooni on jälleen matkalla", tuumi hän.
"Niin, Lene", vastasi Egloff, "otappas Ali, se tahtoo taas viivähtää sinun luonasi. Kuka voisi nukkua tällaisina öinä, ei kai sinunkaan veresi ole levollinen?" Lene kohotti käsivarsiaan ja venyttelihe: "On se mukava yö", tuumi hän, sitten tarttui hän hevosen suitsiin, taluttaakseen sen vajaan.
Egloff astui hitaasti maantietä pitkin Barnewitziä kohden. Hän tahtoi katsoa puutarhan aidan luota, istuiko Lydia tosiaan penkillä ja odotti, ja sitten, yhdentekevää, kotia hän ei voinut mennä ja jotakin täytyi tällaisena yönä tehdä. Puutarhan aidan pienen takaveräjän huomasi hän olevan avoinna niinkuin viime vuonnakin. Hän astui sisään ja kulki pitkin tuttuja teitä. Tuossa oli pieni suihkukaivo hiekkakivialtaineen ja ohuine suihkuineen, leikatut puksipensaikot voimakkaine, kirpeine tuoksuineen; aina, milloin hän tunsi puksipuiden tuoksua, täytyi hänen ajatella Lydiaa. Hän kääntyi suurelle lehtokujalle, ja oikein, tuolla penkillä, seljapuun alla hän istui. Kun Egloff astui hänen eteensä, hypähti hän ylös, lennähti hänen kaulaansa, syleili häntä niinkuin lapset koko käsivarrellaan, riippui hänen rinnallaan kevyenä ja vavisten: "Siinähän olet", kuiskasi hän, huokaisten syvään helpotuksesta, "jo portilta saakka kuulin tulosi, jo lähtiessämme puutarhaan tiesin, että tulisit. Sanoin Amalielle: 'tänään tapahtuu jotain, koko puutarha on kuumeessa'."
Egloff piti pientä olentoa rintaansa vasten kohollaan ja kantoi hänet penkille, jonka yli seljapuu levitteli kukkiaan kuin valkea, tuoksuva verho. Puutarhassa oli niin hiljaista, että kuuli selvästi pienen suihkukaivon solinan ikäänkuin kuiskailevan, innokkaasti kertovan äänen.