"Mitä tapahtuukin", sanoi Lydia, kun Egloff sanoi hänelle hyvästi, "minä istun täällä ja odotan." Egloff meni takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin, hän kulki hitaasti ja koetti säilyttää sitä unelmanomaista tunnetta, jonka vallassa hän koko ajan oli ollut. "Kunpa en vain täydelleen heräisi", ajatteli hän, "heräämistä on vältettävä." Kun hän kääntyi puksipuiden reunustamalle tielle, tuli Dachausen nopein askelin häntä vastaan. Molemmat miehet seisoivat hämärässä silmänräpäyksen vastakkain. Egloff mietti, että hänen olisi sanottava jotain, kun hän samassa kuuli, miten Dachausen huusi hänelle hammasta purren: "Roisto!" Sitten menivät he toistensa ohitse.

Dachausen kuunteli poistuvia askeleita, kunnes hän päätteli niiden saapuneen portille. Ensimäiseksi valtasi hänet suuren vapautuksen tunne, nyt hän oli päässyt selvyyteen, selvyyteen kaiken tuskaisen epäilyn, vartioimisen ja vakoilun jälkeen. Nyt oli aave muuttunut lihaksi ja vereksi, nyt oli hänellä joku, johon hän saattoi tarttua. Oli miltei mieluista tuntea, miten viha kuumana kiehui hänen veressään, hänestä tuntui, kuin olisi hän itse käynyt suuremmaksi ja leveämmäksi. Hän ojensihe suoraksi ja hänen askeleensa kävivät koviksi ja varmoiksi. Kiireesti meni hän lehtokujaa alaspäin, ja kun hän näki Lydian istuvan penkillä, ojensi hän tälle käsivartensa ja sanoi: "Tule!" Lydia nousi ja otti hänen tarjotun kätensä vastaan, sitten astuivat he äänettöminä taloa kohden, nousivat portaita ylös ja astuivat lasioven kautta saliin, jota nyt valaisi yksi ainoa kynttilä. Dachausen talutti Lydian tuolin luo, jolle tämä vaipui istumaan, hänen päänsä nojasi taaksepäin ja kädet olivat velttoina tuolin kaiteella. Tämä lemmenkohtaus, jota hän oli niin kiihkeästi kaivannut, oli murtanut hänet, hän alkoi itkeä hiljaiseen, tyyneen tapaansa, ei tuskasta eikä pelosta, vaan niinkuin lapset itkevät, kun ovat väsyksissä. Dachausen seisoi hänen edessään ja katsoi häneen. Miten kalpea hän on, ajatteli Lydia, ja miten hänen kasvonsa nytkähtelevät. Lyöneekö hän minua? Mutta Dachausen kääntyi poispäin ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin. Lydia huomasi vielä, että hänellä oli jalassaan pystykärkiset turkkilaiset tohvelinsa, sitten sulki hän silmänsä. Nyt alkoi Dachausen puhua, aluksi hiljaa ja vaivalloisesti, Lydia ei ymmärtänyt mitä hän sanoi, vähitellen kävi hänen äänensä kovemmaksi, uhkaavammaksi, sanat vyöryivät toistensa ylitse: "Onko sinulla koskaan ollut valittamista minua vastaan? Olenko koskaan ajatellut muuta kuin sinua, sinun onneasi, sinun asemaasi, sinun huviasi, sinun vaatteitasi, herra tiesi mitä kaikkea? Ja sinä tuotat häpeän koko talollemme, ja vielä tuollaisen Egloffin kaltaisen lurjuksen vuoksi! Tätä on kai jatkunut jo kauan, nyt on minulle kaikki selvää, en huomannut sitä vain senvuoksi, etten voinut kuvitella moista halpamaisuutta." Lydia avasi silmänsä jälleen, Dachausen asteli hänen edessään kiivaasti edestakaisin, toisinaan huitoi hän molemmin käsin kiivaasti ilmaa ja hänen rinnallaan seinällä seurasi hänen varjonsa, pieni, leveä varjo, nostellen korkealle jalkojaan, joissa tohvelit pysty kärkineen näyttivät kummallisen suurilta. "Ja muut", jatkoi Dachausen, "muut ovat sen kai tienneet jo kauan, he kai osoittavat sormellaan meitä. Minä olen aina koettanut pysyttää elämääni puhtaana ja moitteettomana ja nyt teet sinä sen naurunalaiseksi ja peität sen häpeään. Inhoan elämääni, inhoan sinua, inhoan itseäni, inhoan koko tätä taloa." Hän pysähtyi ja polki jalkaansa, ja hänen takanaan pysähtyi pieni varjo ja polki myöskin jalkaansa.

Tämä kaikki on hirveätä ja surullista, ajatteli Lydia, mutta kunpa se vain olisi ohitse! Mitä tapahtuneekaan, nyt vain hiukan lepoa.

Dachausen oli hetken ollut vaiti, nyt seisahtui hän Lydian eteen ja sanoi äänellä, joka äkkiä oli käynyt rauhalliseksi ja arvokkaaksi: "Annan sinulle päivän aikaa asioittesi järjestämistä varten. Huomenna lähden matkalle, en halua enää tavata sinua. Kun tulen takaisin, silloin on sinun oltava poissa, sinun on mentävä äitisi luokse ja odotettava minun toimenpiteitäni." Hän aikoi mennä, mutta kääntyi vielä kerran ympäri, hänen kasvoissaan vavahteli. "Hän alkaa itkeä?" ajatteli Lydia.

"Lydia", sanoi hän vapisevalla äänellä, "täytyikö näin käydä?" Mutta hän häpesi heikkouttaan ja lähti nopeasti huoneesta.

Lydia jäi suljetuin silmin tuolille istumaan, hiljaisuus teki hänelle hyvää, jo alkoi kaikki häipyä hänen mielestään, kun hän samassa kuuli Amalien lempeän äänen: "Rouva paroonittaren täytyy nyt mennä nukkumaan."

"Niin, Amalie, nukkumaan", sanoi Lydia, syvään helpotuksesta huokaisten.

KUUDESTOISTA LUKU.

Fastrade ei voinut nukkua, hän makasi vuoteellaan ja kuunteli ääniä, jotka öisessä hiljaisuudessa kaikuivat talossa, lattioiden risahtelua, kellojen nakutusta. Pesässään ikkunan yläpuolella visersivät pääskyset hiljaa unissaan. Ja ajatukset kävivät itsepäisen läpitunkeviksi, niinkuin niiden on tapana unettomina öinä. Kaikki, mihin ne kohdistuivat, sai uhkaavan ja vihamielisen näön, elämä näytti vaaralliselta ja kavalalta ja sen keskuksena oli Dietz Egloff kevytmielisine ja ilkkuvine hymyineen, ja kuitenkin väijyivät kaikki vaarat ja kaikki paha juuri häntä. Kova pelko valtasi Fastraden mielen, pelko, jollainen hiipii kimppuumme vain pimeänä yönä ja unissa ja saa meidät kauhuissamme hypähtämään pystyyn vuoteellamme. Aamupuoleen hän nukkui, mutta pian heräsi hän jälleen ikkunanruutunsa helähdykseen. Hän kuunteli, se kuului jälleen, hänestä oli, kuin heitettäisiin jotain ikkunaan. Hän hypähti vuoteeltaan, kiiruhti ikkunaan ja avasi sen. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta puutarha oli aivan valoisa ja tuolla, punaisia tulpaaneja kasvavan lavan edessä, seisoi harmaaseen vaippaan ja harmaaseen harsoon verhoutunut olento, Lydia Dachausen. Fastrade ei ymmärtänyt, mutta silloin viittasi Lydia päivänvalollaan ja alkoi puhua. "Niin, minä se olen, oi, tulkaa tänne luokseni, minun täytyy saada puhua kanssanne, se koskee häntä."

"Hyvä, minä tulen", huusi Fastrade puutarhaan. Yön kauhujen jälkeen tuntui hänestä itsestään selvältä, että hän tarkoitti Egloffia ja että tätä uhkasi vaara. Nopeasti pukeutui hän aamunuttuunsa, kietoi saalin ympärilleen, meni hiljaa nukkuvan talon läpi verannalle ja astui puutarhaan.