Egloff katseli häntä tuntein, joihin sääli ja halveksunta olivat omituisesti sekaantuneet. Hänestä näytti miltei vastenmieliseltä, että hän makasi siinä niin ankarana ja kalpeana, mies parkaa ei voinut edes kuolleenakaan ottaa vakavasti. Egloff kääntyi pois, sanoi herroille hyvästi puristaen kylmästi heidän käsiään ja meni ulos, noustakseen Bützowin autoon.
Sitten seurasi matka, jonka kuluessa kaikki eletty taas unentapaisesti toistui; Egloffin oli mahdoton ajatella sitä, mitä olisi tulossa; mennyt oli yhä hänen silmissään ja kaiken keskuksena yhä uudelleen ja uudelleen Dachausen, Dachausen tärkeänä ja rehentelevänä ryhtyessään kaksintaisteluun, Dachausen avuttomana kaatuen maahan, Dachausen maaten kalpeana ja äänettömänä vuoteessa. Ja Egloffin mielen täytti raivo, miten yksinkertainen ja selvä olisi ratkaisu ollutkaan, jos hän, Egloff, olisi kaatunut. Niin, hän tiesi sen nyt, hän oli ollut aivan vakuutettu siitä, ja nyt tuli tuo ihminen ja sekoitti kaiken. Maata tuolla pienessä, valkeassa huoneessa kuin Dachausen, mikä rauha se olisi ollutkaan!
Niin, mikä rauha. Egloff ojentelihe sohvallaan. Etäämpää salista kaikuivat harmoonion sävelet. Egloff mietti, tänään oli lauvantai, ja silloin oli heillä tapana pitää iltahartaus väelle. Hän nousi ja lähti huoneestaan.
Neiti Dussa istui harmoonion ääressä, paroonitar hänen vieressään, raamattu polvillaan, ovella seisoivat palvelijat ja kokki. Egloff istuutui salin toiseen päähän tuolille, jossa hän jo lapsena oli istunut näiden hartaushetkien aikana, silloin olivat hänen silmänsä unisina painuneet kiinni ja kynttiläin liekit olivat muuntuneet kimpuiksi pieniä, kultaisia salamia.
Alettiin laulaa "Hädässän huudan Herraa". Voimakkaat, hiukan käheät äänet kaiuttivat sävelmän juhlallista intomieltä saliin, sekoittaen hartauteen juhla-illan unisuutta. Niinkuin ennen lapsena tuntuivat Egloffista nämä säveleet suurilta, rauhallisilta aalloilta, jotka kantoivat ja tuudittivat häntä, ja hänen hermojensa sairaalloinen jännitys laukesi. Virren jälkeen luki paroonitar toisen psalmin valittavalla, varoittavalla tavallaan, välillä vain hänen äänensä alkoi vavista ja uhkasi pettää. Lopun muodosti yhteinen rukous, tasainen mumina, joka ennen oli pikku Dietzistä tuntunut itse pyhyydeltä. Egloff nousi hiljaa ja meni huoneeseensa. Tämä oli tehnyt hänelle hyvää, hän oli rauhoittunut. Hän söi hiukan, joi lasin viiniä ja istuutui suureen nojatuoliinsa. Miellyttävä tunne niinkuin huomatessamme, että kalvava tuska, joka on meitä kiusannut, äkkiä helpottaa, täytti hänet havaitessaan, ettei hänen enää tarvinnut ajatella Dachausenia. Hän sulki silmänsä ja lienee nukahtanut hiukan, sillä hän näki pienen unen. Fastrade tuli metsästysmajaan puettuna siniseen ratsastuspukuun, kasvot pyöreinä ja ruusuisina, hiukset luonnottomasti kullanvärisinä, ja hänen mukanaan tuli huoneeseen runsaasti auringonpaistetta, auringonpaistetta niin heleää, ettei hän ollut nähnyt sellaista kuin lapsena, kun pikku Dietz aamulla makasi vuoteessaan ja hoitajatar avasi ikkunanluukut, päästäen auringonvaloa sisään. Ilon tunne oli liian voimakas, hän heräsi. Hän istui siinä hiljaa, pidättääkseen unennäköä, kunnes todellisuus leppymättömästi tuhosi kaiken. Silloin valtasi hänet yksinäisyyden tunne niin voimakas, ettei hän sellaista vielä koskaan ollut tuntenut. Hän oli aina kaivannut ihmisiä, mutta hän ei milloinkaan ollut osannut oikein lähestyä heitä, mutta nyt näyttivät kaikki langat, jotka olivat häntä sitoneet muihin, katkenneen, ja se ainoa, jonka läsnäollessa hän ei milloinkaan ollut tuntenut itseään yksinäiseksi, oli hänestä äärettömän kaukana. Ihmeellistä oli, että hänen loppuun saakka piti kulkea tuon Dietz Egloffin seurassa. Ehkä se oli taikauskoisuutta, mutta maailmahan oli niin suuri, ehkäpä hän saattoi jälleen ilmestyä jossain muualla, etäällä täältä, toisena, uutena henkilönä. Dietz Egloffin elämä oli tosin pilalle ja hukkaan mennyt, mutta elämä ilman Dietz Egloffia oli vailla kaikkea mielenkiintoa. Niinpä laskeutui yksinäisyys hänen ylitseen miltei ruumiillistuneena, kylmänä ja kovana, kuristi häntä kuin rautahaarniska. Peilipöydällä oleva pieni kello löi yksitoista ohuin, kirkkain lyönnein, jotka muistuttivat lapsenääntä.
Egloff soitti Klausta, käski hänen satuloida Alin ja meni sitten pukuhuoneeseensa vaihtamaan ylleen ratsastuspuvun. Kun hän oli valmis ja aikoi juuri mennä ulos, pysähtyi hän hetkiseksi kirjoituspöytänsä eteen; siinä oli tukku kirjeitä, ylimpänä suuri kirje Mehrensteiniltä. Inholla työnsi hän ne syrjään, niitä ei hän avaisi.
Ali oli virmempi kuin milloinkaan, ja kun Egloff antoi sen juosta, lähti se täyttä nelistä pitkin maantietä. Jälleen kiitivät he ohi niittyjen, joiden yllä sumu leijaili, jälleen lauloi satakieli lepikössä ja harmonikansävelet kaikuivat yössä, mutta nyt ei se päässyt häntä lähelle, se kulki ohi kuin elämä, jota katselemme rautatievaunun ikkunasta matkasta väsynein silmin. Mutta Ali oli niin rajulla päällä, että Egloffin täytyi olla varuillansa, ja hevosen hillitseminen antoi hänelle hiukan ajankulua. Näin kiitivät he pitkin Padurenin koivukujaa, ja puiston aidan luona he pysähtyivät. Pimeänä ja äänettömänä seisoi vanha talo suljettuine ikkunanluukkuineen suurten kastanjain keskellä, jotka olivat kaikki täydessä kukassaan, ja puistonveräjällä oleva kalpea ratsastaja tuijotti kauan pimeässä sitä kohden. Mutta Ali oli levoton eikä lopulta enää antanut hillitä itseään. "Eteenpäin", kuiskasi Egloff, ja hurjaa vauhtia kävi matka nyt yli maantien metsää kohti. Metsässä oli pimeätä ja niin hiljaista, että hevosen kavioiden kapse kaikui kuin autiossa holvissa. Metsästysmajan edustalla Ali itsestään pysähtyi. Egloff astui satulasta ja talutti hevosen, joka oli ylt'yleensä vaahdossa, syrjään suuren kuusen alle. "Hyvin juostu, kunnon ukkoseni", puheli hän sille lempeästi, irroitti siltä satulavyön ja riimun, peitti vasemmalla kädellään hellävaroen sen silmän, veti oikealla kädellään esille revolverinsa, painoi sen Alin korvaa vastaan ja laukasi. Väristys kulki läpi eläimen ruumiin, sitten se lyhistyi maahan, nytkähteli jonkun hetken ja makasi sitten liikkumattomana. Egloff kumartui sitä kohden, silitti kädellään sen harjaa ja mutisi puoliääneen: "Kas niin, ukkoseni, muuta ei siinä ole, hiukan ojentaa itseään ja sitten on kaikki lopussa, muuta ei siinä ole." Hän nousi jälleen ja astui hitain askelin majalle. Ovella hän pysähtyi hetkiseksi ja katseli yöhön. Mustien kuusenlatvojen välitse kiiluivat tähdet, pienen metsäniityn peitti sumu ja yölintu lensi äänettömästi läheltä maata valkean sumuharson lävitse. Egloff avasi majan oven ja veti sen jälkeensä jälleen kiinni. — —
Varhain aamulla herätti Fastraden hänen palvelijattarensa. Sirowin metsänvartija oli täällä, ilmoitti hän, hän halusi puhua armollisen neidin kanssa, nuorelle herralle oli tapahtunut jotain, ehkä halusi armollinen neiti lähteä mukaan, metsänvartijan hevonen odotti. "Hyvä, minä tulen", sanoi Fastrade, hän hypähti vuoteesta ja pukeutui nopeasti. Hän ei tuntenut ylen suurta mielenliikutusta, viime päivät olivat tuoneet mukanaan niin paljon kärsimyksiä, että jonkunlainen tyyni valmius ottamaan vastaan tuskaa oli vallannut hänen sielunsa. Hän ei ollut odottanutkaan muuta kuin että yhä tuskallisempaa oli tulossa. Hän tapasi metsänvartija Gebhardin aivan järkytettynä. "Niin, nuorelle herralle on tapahtunut pahaa", kertoi hän, "ylhäällä metsästysmajassa." Hän oli ensimäiseksi rientänyt tänne. Myös tohtori Hansiusta oli lähetetty noutamaan. Hevonen odotti alhaalla. "Siis menkäämme", sanoi Fastrade. Enempää ei vanhukselta voinut saada tietää, eikä Fastrade tahtonut kyselläkään, hänestä oli, kuin olisi hän jo tiennyt kaiken. He nousivat pieniin ajoneuvoihin, vaieten ajoi Gebhard hevostaan ja hänen pienistä silmistään valui taukoamatta kyyneleitä harmaalle parralle. Metsästysmajan edustalle oli kerääntynyt väkeä, metsänvartijoita ja talonpoikia, jotka tervehtivät Fastradea arasti ja surullisesti. Hän astui alas ja meni majaan. Puisella lavitsalla makasi Egloff, he olivat panneet satulapeitteen hänen päänsä alle, hänen takkinsa oli avattu, hänen paidassaan oli pieni veritäplä niinkuin punainen sinetti, kalpeiden kasvojen piirteet olivat ihmeen terävät ja säännölliset ja niillä oli ylpeän sulkeutuneisuuden ilme.
"Hän on kuollut", pääsi valittaen Fastraden huulilta, hän polvistui maahan ja silitti hänen kylmää kättään. Sitten istuutui hän penkille, otti hänen päänsä syliinsä, kumartui lähelle häntä ja puhui hänelle puoliääneen: "Ypö yksin, ypö yksin täytyi hänen kuolla, minä en ollut läsnä, minähän jätin hänet, minä en auttanut häntä, niin hän yksinään meni kuolemaan, ei kukaan ollut hänen luonaan, kun hän oli hädässä."
Ihmisiä tuli huoneeseen ja meni jälleen, Fastrade ei heitä huomannut, hän oli aivan niinkuin hän olisi ollut kuolleen kanssa kahden. Vihdoin kosketti joku häntä olkapäähän; tohtori Hansius se oli. "Meidän täytyy viedä hänet kotiaan", sanoi hän. Fastrade katsoi häneen suurin, kyyneleettömin silmin ja sanoi jälleen valittaen: "Hän kuoli täällä yksinään, sillä minähän jätin hänet." Saapui miehiä, joilla oli mukanaan paarit, niille nostettiin kuollut, Gebhard antoi hiljaa määräyksiä ja hänet kannettiin ulos. "Saanko viedä Teidät vaunuissani?" kysyi tohtori Hansius Fastradelta. "Jään hänen luokseen", vastasi hän. Hän meni ulos, ja kun kantajat läksivät liikkeelle, astui hän paarin vieressä, käsi kuolleen kädellä. Aamu oli ihmeellisen kirkas, lehtokujan poppeleissa tirskuttivat rastaat niin äänekkäästi, kuin olisi niillä tänään ollut joku erikoinen juhlapäivä. Lehtokujan päässä seisoi linna häikäisevän valkoisena kirkkaassa aamuauringossa. Aivan hiljaisena, lasketuin verhoin, lepäsi se vielä puutarhansa kirjavan kukoistuksen keskellä, kun äänetön kulkue hitaasti lähestyi sitä.