"Minun täytyy nyt mennä", sanoi Fastrade, "jää hyvästi, Dietz." Hän ojensi Egloffille kätensä, ja tämä puristi sitä vaieten. Fastrade kääntyi pöytää kohti, missä hänen hansikkaansa ja ratsastuspiiskansa olivat, jäi siihen hetkiseksi seisomaan, — kuului hiljainen, kirkas putoavan kullan kilahdus. Hän oli ottanut Egloffin antaman sormuksen sormestaan ja laskenut sen pöydälle, sitten meni hän ulos.
Kotia tultuaan sai hän Christophilta kuulla, että parooni Port oli ollut siellä ja juuri lähtenyt. Muuttaessaan pukuaan ajatteli hän: niinhän pitääkin, nyt on Lydian, minun ja Dietzin asia matkalla kaikkiin muihin linnoihin.
Fastrade meni isänsä luokse. Parooni ja paroonitar Arabella istuivat vierekkäin sohvalla ja kalpeat kasvot tähystelivät jännittyneinä ovelle. "Hyvää iltaa", sanoi Fastrade sisäänastuessaan. "Hyvää iltaa, lapseni", vastasi parooni juhlallisesti, "istu." Fastrade istuutui, pani kädet ristiin syliinsä, katseli eteensä lampunvaloa kohden ja odotti. Parooni katsahti sisareensa, tämä nyökäytti huolestuneesti päätään, sitten kuivasi parooni huuliaan nenäliinalla, rykäsi ja puhui ilmeisesti ponnistellen: "Port oli täällä, hän on puhunut tätisi kanssa, no niin, ja tätisi on puhunut minun kanssani. Hän kertoi asioita, jotka huolestuttavat meitä suuresti." Hän pysähtyi ja katsoi odottavan näköisenä Fastradeen. Tämä ei liikahtanut, hän katseli yhä edelleen lamppuun, mutta sanoi rauhallisesti ja selvästi: "Olen juuri purkanut kihlaukseni Dietz Egloffin kanssa." Jälleen katsahtivat molemmat vanhukset toisiinsa, paroonitar jopa hymyilikin tuskin huomattavasti, ja parooni nyökäytti päätään. "Vai niin", sanoi hän, ja puhuminen kävi hänelle helpommaksi, "no niin, en ole tyttäreltäni muuta odottanutkaan. En tosin muista, että täällä Padurenissa milloinkaan olisi joku Warthe kihlaustaan purkanut, sehän onkin perheelle aina epämiellyttävää, mutta näissä oloissa ei kai meille jää muuta neuvoa. Jos olisit aikoinasi kuunnellut varoituksiani, olisi meiltä säästynyt paljo huolia. Mutta jättäkäämme se, tämän nuoren miehen asia on toimitettu." Ja hän teki kädellään liikkeen ylhäältä alas, niinkuin hänen tapansa oli sellaisissa tapauksissa tehdä. Fastrade tahtoi nousta seisomaan, tahtoi vastustaa tuota vapisevaa ukonkättä, joka näytti sulkevan Dietz Egloffin arkunkannen, mutta hän oli vaiti. "No, ja sinä kyllä pian tämän unohdat", jatkoi parooni iloisesti, "sinulla on kotiseutusi, toimintapiirisi, mehän elämme täällä oikein hupaisesti yhdessä, kuka voi moittia meitä mistään, kuka voi meille mitään, hätäkö meillä." Paroonitar Arabella nousi, astui Fastraden luokse ja suuteli häntä otsalle, parooni laski kätensä Fastraden kädelle, mutta tämä ojensihe, ikäänkuin olisivat nämä hyväilyt tehneet hänelle kipeää. "Emmekö lue?" sanoi hän ja tarttui St. Simonin muistelmiin. "Hyvä", sanoi parooni, "minulla ei ole mitään sitä vastaan." "Lukekaa, lukekaa", sanoi paroonitar; hänen kyynelöivät kasvonsa hymyilivät; "tuon teille appelsiineja, on juuri saapunut uusi lähetys."
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Myöhään illalla palasi Dietz Egloff matkaltaan takaisin kotiin. Klaus oli häntä vastassa eteisessä, riisui hänen päällysvaatteensa, kysyi oliko hänellä mitään käskettävää ja teki tämän kaiken aran ja surullisen näköisenä. Egloff huomasi tästä, että tieto Dachausen paran kuolemasta oli jo saapunut hänen edellään. Salissa tuli häntä vastaan paroonitar ja syleili häntä, hän oli itkenyt ja hänenkin hellyydessään oli jotain epävarmaa ja arkaa. "Olet varmaankin nälissäsi, lapseni", sanoi hän, "saat heti syödä." Egloff kiitti, hän halusi vain nukkua. Paroonitar silitti hänen takinhihaansa, "nuku vain lapseni, ei kukaan häiritse sinua. Annan tuoda huoneeseesi viiniä ja hiukan kylmää ruokaa, ehkä myöhemmin syöt hiukan." Myös neiti von Dussa tuli, ja hänen kädenpuristuksessaan oli jotain pateettista. Molemmat naiset saattoivat häntä hänen huoneensa ovelle, ja kun hän oli sulkenut sen, kuuli hän heidän vielä jonkun aikaa kuiskailevan keskenään.
Hän heittäytyi sohvallensa ja sulki silmänsä, hän oli tosiaankin kuolemanväsynyt, mutta mitä se auttoi, jo matkalla oli hän huomannut, että kun hän sulki silmänsä, täytyi hänen uudelleen elää juuri eletyt asiat. Se oli aivan kirottua, heti näki hän uudelleen silmiensä edessä tuon tasaisen, lepikköä kasvavan tienoon Puolan rajalla, pilvisen aamun valaistuksessa, keskustassa pienen koivumetsikön, räikeän valkeana ja viheriäisenä kuin uusi leikkikalu. Siellä kulkivat herrat edestakaisin, mittasivat etäisyyden, latasivat pistoolit. Siellä oli Bützow ja luutnantti von Klette, nuori von Teschen ja tohtori Hansius. Egloff kulki hiukan syrjempänä edestakaisin, hän oli kääntänyt päällystakkinsa kauluksen pystyyn, sillä häntä vilutti. Toisella puolella näki hän Dachausenin kävelevän edestakaisin, ja hänen täytyi hymyillä nähdessään sen leventelevän arvokkuuden, jolla pieni mies asteli. Kelpo poika, ajatteli Egloff. He tunsivat toisensa nuoruudesta saakka, ja Dachausen oli aina hartaasti ihaillen suhtautunut Egloffiin. Mikä vastenmielinen ilvenäytelmä, että piti asettua näin vastakkain ampumaan toisiansa, ja miten tärkeältä pikku Dachausen näyttikään omissa silmissään. Neiti von Dussa oli kerran ilkeällä tavallaan sanonut, että Dachausenin silmissä kauniine kulmakarvoineen ja pitkine ripsineen oli sangen traagillinen leima, mutta keskellä kaikkea olivat kuitenkin lapselliset, siniset Dachausenin silmät. Siinä se oli: Dachausen rakasti paatosta, mutta huonolla menestyksellä.
Bützow tuli touhukkaan näköisenä juosten hänen luokseen, suuri monokkeli kosteasta ilmasta himmeänä. "Luulenpa, että aloitamme", sanoi hän, "kaikki on valmiina." He siis asettuivat paikoilleen. Kun vastustajat tervehtivät toisiaan, kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, tunsi Egloff kiusausta hymyillä tuolle monien nuoruudenkepposten osatoverille, mutta Dachausenin kasvot pysyivät jäykkinä ja totisina. Puolueeton alkoi laskea, Egloff ampui, hän ei tiennyt, oliko hän tähdännyt, mutta laukauksen jälkeen heitti Dachausen molemmat kätensä ylöspäin, kääntyi ympäri ja kaatui maahan. Tohtori Hansius ja muut herrat juoksivat hänen luokseen ja ympäröivät hänet. Egloff jäi paikalleen seisomaan, hän oli hyvin hämmästynyt, tätä ei hän ollut odottanut. Vihdoin tuli Bützow hänen luokseen. "Sattuma keuhkoihin", sanoi hän hiljaa, "paha juttu. Meidän täytyy viedä hänet kyläravintolaan." "Voinko olla avuksi?" kysyi Egloff. "Ei ole tarpeen, siellä on ihmisiä, kuljettajani ja muita, ikävä juttu", ja hän kiiruhti jälleen pois. Egloff katseli, miten miehet tulivat ja kantoivat Dachausenin pois, ja kun hän oli jäänyt yksikseen, alkoi hän lyhyin askelin kävellä edestakaisin; metsässä alkoi hieno sade rapista puiden lehdillä. Hän veti palttoon ylleen, sillä häntä vilutti. Ensimäinen tunne, joka valtasi hänet, oli jonkinlaista helpotusta, hänestä oli ikäänkuin poistunut jotain. Tällaisten asiain lopputulostahan ei paljoa ajatella; mutta hänen tajuntansa pohjalla oli ollut vakaumus, että hän kaatuisi, ja nyt hän kuitenkin eli. Heti senjälkeen valtasi hänet outo, tuskallinen säälintunne vanhaa ystäväänsä kohtaan, joka niin avuttomana oli kohottanut kätensä ilmaan ja lysähtänyt maahan. Miksi oli näin käynyt? Tätähän hän ei ollut tahtonut. "Hyi pahus", murisi hän ja sylkäisi. Hitaasti meni hän nyt toisten perässä, ja hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan. "Jos minä olisin kaatunut", mietti hän, "olisi Fastrade itkenyt minua, nyt hän säälii Dachausenia ja on minulle saavuttamattomampi kuin koskaan ennen." Hän kadehti Dachausenilta tuota sääliä. Mitä oli tyhmällä Dachausen paralla tekemistä tällaisten asiain kanssa? Kaksintaistelussa kaatuminen ei tosiaankaan soveltunut hänelle, se oli yksi noita suurenteluja, joista hän ennen poikana oli useasti pilkannut häntä. Egloff otti hatun päästään ja antoi sateen viilentää kuumia kasvojaan. Mutta nythän se oli yhdentekevää, mennyt oli mennyttä. Kosteat lepänlehdet hänen ympärillään tuoksuivat voimakkaasti, jänis harppasi yli tien ja Egloffin katse seurasi sitä tavanomaisella mielenkiinnolla.
Saavuttuaan kapakan luokse astui hän sisään. Huone oli ylen siivoton, haisi tupakalta ja sikunaviinalta, harmaapartainen juutalainen seisoi tarjoilupöydän takana rauhallisena ja miettiväisenä, kuin ei olisi mitään tapahtunut. "Hyvää huomenta, herra parooni", sanoi hän ystävällisesti, "herroilla on huono ilma, ikävä kyllä." Tohtori Hansius pistäytyi pikimältään huoneessa, tilaten jotain. "Miten on laita?" kysyi Egloff. Hansius kohautti olkapäitään: "Ei ole hyvin", sanoi hän ja meni jälleen.
Myös herrat von Klette ja Teschen tulivat polttamaan sikaarin; he viivähtivät hetkisen Egloffin luona ja kertoivat. Asiat näyttivät olevan huonosti, Dachausen oli vain harvoin tajuissaan, pian voisi tapahtua mitä pahinta. Keskustelu vaikeni kuitenkin ja herroista tuntui miellyttävämmältä vetäytyä takaisin ja sijoittautua ikkunannurkkaan, missä he puhuivat kuiskailemalla. Myötätuntoisuutta en minä muissa herätä, se ajatus tuli hänelle mieleen. Hansius ilmaantui jälleen ovelle. Tällä kertaa viittasi hän Egloffille. "Luulen että hän haluaa nähdä teitä", sanoi hän. Egloff seurasi tohtoria pieneen, valkeaksi kalkittuun huoneeseen, jossa oli vuode, pöytä ja tuoli. Dachausen makasi vuoteessa suljetuin silmin; hänen kasvonsa näyttivät muutamissa hetkissä omituisesti vanhentuneen, ne olivat käyneet kapeiksi ja kellertäviksi. Tohtori kumartui hänen ylitseen, silloin avasi hän silmänsä, antoi välinpitämättömän, kylmän katseensa kiertää huoneessa, käänsi päätään sivulle ja teki kädellään väsyneen, torjuvan liikkeen. Hän näytti mumisevan jotain, tohtori Hansius kumartui lähemmäksi häntä, ojentautui sitten suoraksi ja kuiskasi Egloffille: "Luulen, että teidän on poistuttava."
"Mitä hän sanoo?" kysyi Egloff. "Hän kysyy Lydiaa"' vastasi tohtori. Egloff lähti huoneesta. Ulkona kohtasi hän Bützowin. "Täällä on huono ilma", sanoi tämä, "ulkona on miellyttävämpää." He menivät ulos ja astelivat talon edustalla edestakaisin hiljaa valuvassa sateessa. Bützow lausui ensin muutamia sopivia sanoja tästä onnettomasta asiasta, mutta pian siirtyi hän jäniksiin, joita täällä oli runsaasti, ja pieniin, pörröisiin talonpoikaiskoiriin, jotka olivat mainioita jänisjahdilla. Vähä väliä katsahtivat he kapakan ovelle, ikäänkuin odottaen jotain ilmoitusta. Äkkiä pysähtyi Bützow. "Kuulkaapas, Egloff", sanoi hän, "on miten on, mutta syödä ihmisen täytyy, minulla on nälkä kuin sudella, eikö teilläkin?" Egloff ei tähän saakka ollut ajatellut nälkäänsä. "Tulkaa autooni", sanoi kreivi, "siellä on minulla ruokaa." He menivät Bützowin autolle ja nousivat siihen. Bützow otti varastonsa esille: "Nähkääs, tässä on maksapasteijaa, tässä kylmää kalkkunaa, tässä vähän kaviaaria, tässä viinaa ja punaviiniä", ja he alkoivat syödä; Egloff tunsi vasta nyt, että hänellä oli nälkä, ja syöminen tuotti hänelle suurta nautintoa. Tässä sievässä, pehmeäksi sisustetussa autossa oli sangen miellyttävää istua, sade räiskyi ikkunanruutuja vastaan, Bützow tuli oikein iloiselle tuulelle, hän puhui kokistaan, joka oli kerrassaan helmi lajiaan, ja arvosteli muitten linnojen ruokaa. Port'ien luona syötiin huonosti, mutta heillä oli muuan erikoisuus, pienet sianlihapasteijat, ne olivat herkullisia. Teschenillä oli kalasoppa tavallisesti hyvää. Egloff jutteli ruuista, joita hän oli syönyt matkoillaan, täytetystä kalkkunasta, jota oli tarjottu eräässä kreikkalaisessa perheessä, sisustana riisiä, pähkinöitä, manteleita ja kuivia viikunoita. Mutta kun ateria oli lopussa ja Egloff oli kylläinen, oli miellyttävä tunnelma heti tiessään. Tila tuntui hänestä liian ahtaalta ja Bützowin lörpöttely ja liian voimakas englantilainen parfyymi tuntui hänestä sietämättömältä. "Lähtekäämme ulos", ehdotti hän. Ulkona tuli luutnantti von Klette heitä vastaan vakavana ja juhlallisena: "Kaikki on lopussa", mumisi hän. Seistiin äänettöminä, kunnes Bützow sanoi: "Hyvin surullista, hyvin surullista, mutta siinä tapauksessa kai voimme lähteä, minä vien teidät asemalle, Egloff." Mutta Egloff halusi nähdä vainajaa. Dachausen makasi tuossa pienessä huoneessa, kalpeissa kasvoissa oli jälleen rauhallinen, viaton ilmeensä, silmien luona viivat, jotka hänen aina valmiin naurunsa ystävälliset juovat olivat painaneet; ne olivat jälleen nuo kelpo kasvot, joihin ei vielä mikään kärsimys, mikään onnettomuus ollut painanut leimaansa.