Talvinen päivä oli käynyt aivan valoisaksi, huoneet olivat täynnä keltaista auringonpaistetta, parooni ilmestyi huoneestaan, kävelläkseen Christophin käsivarteen nojaten hitaasti huonerivin lävitse, hän pysähtyi Fastraden eteen, katsoi häneen ankarasti ja sanoi: "Lapseni, oletko löytänyt velvollisuuspiirisi?"
"En tiedä, isä", vastasi Fastrade ja punastui.
Parooni mietti hiukan ja kysyi sitten: "Menetkö tänään lehmiä katsomaan?"
"Lehmiä katsomaan?" Fastradea ihmetytti; hän ei ollut milloinkaan käynyt lehmien luona.
"Hyvä, jättäkäämme se huomiseksi", jatkoi parooni, "mutta isännän silmä ruokkii karjaa." Mennessään edemmäksi lisäsi hän vielä: "Muuten syömme täsmälleen kello yksi, lääkäri on määrännyt niin."
Velvollisuuspiiriä ei Fastradella ilmeisesti vielä ollut. Hän kuljeskeli huoneissa ja kosketteli huonekaluja, kuin olisi hän tahtonut herättää ne ja ilmoittaa, että hän oli siinä. Vihdoin meni hän kirjoitushuoneeseensa ja istuutui. Tuossa oli hänen kirjoituspöytänsä, tuossa olivat hänen tavaransa ja kirjansa, mutta ne eivät vielä sanoneet hänelle mitään, hänellä ei vielä ollut mitään suhdetta niihin. Hän ei enää ollut tottunut sellaiseen, että hänellä oli kokonainen päivä edessään, jonka suhteen hän saattoi itse määrätä. Sairaalassahan jokainen hetki oli pakottanut määrättyyn työhön. "Mitä teinkään ennen tähän aikaan?" kysyi hän itseltään. Silloin kohosi jälleen hänen mieleensä entisyyden muisto ja sen mukana Arno Holstin kaunis, hoikka olemus. Kuinka selvästi muistikaan hän nyt illan, jolloin hän ensi kerran tiesi rakastavansa Arno Holstia tai oli päättänyt rakastaa häntä. Hän istui pianon ääressä ja soitti Mendelssohnia, Arno Holst seisoi hänen takanaan ja kuunteli. Lopetettuaan antoi hän käsiensä vaipua syliinsä, Arno Holst nojasi pianoa vastaan ja alkoi puhua äidistään; hän oli myöskin niin kauniisti soittanut Mendelssohnin lauluja. Hän muisti sen sangen hyvin, vaikka hän äitinsä kuollessa vasta oli pieni poika, siksipä nämä säveleet hänen mielestään olivatkin niin kotoisia ja turvallisia, sillä äitinsä kuoltua oli hän jäänyt kodittomaksi ja yksinäiseksi, ja yksinäisyys oli kai hänen kohtalonsa. Se oli liikuttanut Fastradea. Hän oli mennyt ulos puutarhaan; hän muisti selvästi tämän varhaiskevään illan: lauha tuuli puhalsi lehdettömiin puihin, hopeinen kuunsirppi oli taivaalla, puiston tiet olivat märkiä, kaikkialla juoksi ja solisi pikku puroja ja tuoksui voimakkaasti kostealta maalta. Siellä oli sääli Arno Holstia kohtaan voimakkaasti vallannut hänen mielensä, ei sääli, joka tekee kipeää, vaan sääli, joka huumaa. Ei, hän ei tahtonut, että hän oli yksin, ja sitten oli hänen mieleensä johtunut, että se saattoi olla rakkautta, ja tämä ajatus oli tehnyt hänet onnelliseksi. Hän oli äkkiä tuntenut, että tytöstä, joka kostealla puistotiellä kulki eteenpäin kevättuulta vastaan, oli tässä silmänräpäyksessä tullut jotain aivan erikoista, toisen kohtalo ja onni. Hän ei ollut pitkään aikaan ajatellut tuota iltaa, sillä toinen mielikuva oli häivyttänyt sen hänen mielestään, Arno Holstin kuva sellaisena kuin hän makasi sairaalassa vuoteellaan sisäänpainunein poskin, kuumehohteisin silmin ja kuoleman väsyneenä yskänkohtauksista, jotka vapisuttivat häntä. Hän oli puhunut vain vähän Fastradelle, likinäköiset, ruskeat silmät olivat katsoneet häneen kiihkeinä ja nälkäisinä, ja kun Fastrade jollain tavoin auttoi häntä, oli hän hymyillyt väsyneesti ja kiitollisesti. Vain eräänä viimeisistä öistä, jolloin hän istui hänen vuoteensa ääressä, oli hän äkkiä sanonut selvästi ja ikäänkuin olisi hän ollut vihoissaan: "Sinä et saa olla niin uskollinen ja sääliväinen, se tuottaa liian paljon tuskaa."
Christoph tuli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. Parooni istui jo nojatuolissa pöydän ääressä, hän oli antanut Christophin pukea hänen ylleen mustan takin, muuten ei ruoka olisi hänelle maistunut. Myös Couchon istui paikallaan, harmaan samettimyssyn verhoama pää syvään painuneena lautasta kohti. Paroonitar tarjoili soppaa. Aterian aikana puhuttiin naapureista. "Port'eilla", sanoi paroonitar, "ei ole myöskään oikein hauskaa, Gertrudin täytyy lopettaa lauluopintonsa ja tulla kotiin, ja isä murisee sitä, että hän lähti, ja murisee myös sitä, että hän tulee takaisin, vanha Port on viime aikoina käynyt oikein ikäväksi. Niin, ja Egloffit, vanha paroonitar tulee joka päivä yhä ylhäisemmäksi, hän ei enää puhu muusta kuin niistä ajoista, jolloin hän oli hovinaisena, ja hänen pojanpoikansa, Dietz, tulee joka päivä yhä hurjemmaksi, elää kuin viimeistä päivää, kutsuu kaikellaisia vieraita, pitää pitoja, metsästyksiä, rekiretkiä, ja yöt hän istuu vihreän pöydän ääressä ja pelaa ja pelaa, on aivan sääli kaunista tilaa ja sievää omaisuutta. Ja sitten, minähän en sitä tiedä, mutta ihmiset kertovat, kuuluu hän nykyään olevan paljon Dachausenien luona ja vallan hurmaavan pikku rouvan. Minua surettaisi se kunnon Dachausenin puolesta. No rouva Dachausenista en tahdo mitään pahaa ajatella, mutta näitä naisia, jotka eivät kuulu seurapiireihin, ei milloinkaan tiedä. Ah niin, on se sangen surullista, niin nuori mies, jolla ei ole lainkaan tuntoa."
Fastrade nojasi tuolinsa selustaan, niinkuin ei syöminen enää olisi häntä haluttanut, ja sanoi: "Mutta olla iloinen ja onnellinen, sitä ei siis täällä kukaan osaa."
"Rakas lapsi", sanoi paroonitar, "jokaisellahan on surunsa." Silloin pani parooni kahvelinsa pois, ojentautui suoraksi ja sanoi ankarasti ja hiukan vaivalloisesti: "Ei riitä se, että on syntynyt aatelismieheksi, täytyy myöskin tahtoa olla aatelismies."
"Olet aivan oikeassa, veli rakas", keskeytti hänet paroonitar, joka pelkäsi hänen kiihoittuvan. Couchon taivutti päätään syvälle lautasta kohden ja mumisi: "Un bel homme tout de même!"