Iltapuolella, kun parooni ja paroonitar olivat vetäytyneet huoneisiinsa, oli aina uninen hiljaisuus vallinnut talossa. Fastraden täytyi ajatella Bolko parkaa, joka poikana useasti oli sanonut: "Tähän aikaan tuntee vastustamatonta vetoa kaikissa jäsenissään, täytyy, täytyy tehdä jotakin luvatonta." Hänkään ei rakastanut tätä räikeänkirkkaan iltapäiväauringon ja alaslaskettujen ikkunaverhojen hetkeä. Kun valo alkoi käydä punertavaksi ja aurinko oli alhaalla metsänreunassa, silloin poistui talosta kuin raskas paino ja Fastrade tunsi uutta toimintahalua. Hän meni ulos metsään, oli kaunista kulkea noin auringon laskiessa aivan ruusunpunaisen metsän halki, tiet loistivat kuin kirjava lasi, koko ilma oli täynnä väriä, kaikki näytti silloin tunteellisen hennolta, yksinpä työmiesten harmaat haahmot ja harmaat talotkin, joita kohti he hitaasti ja väsyneinä menivät. Mutta tässä valaistuksessa ei mikään näyttänyt surulliselta, ja Fastrade ajatteli, että heistä tuntui tällä värikkäällä hetkellä yhtä lohdulliselta kuin hänestäkin. Kun hän saapui metsään, oli aurinko laskenut, kaikki oli jälleen hiljaisena ja valkeana hänen ympärillään, tuore lumi lepäsi pehmeänä patjana puunrunkojen välillä, kuusen oksat kannattivat sitä suurilla, levitetyillä käsillään, ja salaperäisen hiljaista oli täällä, missä suuret, rauhalliset puut sovinnossa seisoivat toistensa rinnalla vaikenevassa kauneudessaan. Kuului pehmeä ääni, kuin olisi askeleita mennä suhahtanut hänen ohitseen erilaisella alustalla, ja jänis hypähti tien yli ja sukeltautui jälleen pehmeään lumipatjaan, sen täytyi tuntua hyvältä, ajatteli Fastrade. Niin, hän olisi mielellään myös seisonut yhtenä tuollaisena puuna, liikkumattomana hämärässä, kietoutuneena kaikkeen tähän viileään valkeuteen ja ottaen osaa tähän salaperäiseen vaikenemiseen ja unelmoimiseen. Mutta kun hän tahtoi syvemmäs metsään, pudottivat kuuset lumitaakkansa, männyn latvasta lähti korppi äänekkäin siivenlyönnein lentoon. Syntyi epäjärjestystä, hän tunsi olevansa tunkeilija. Hän oli kulkenut metsäpolkua pitkin, nyt tuli hän vanhaan hongikkoon, korkeina ja aivan suorina kohosivat honkien rungot ja niiden lumiset latvat tähtiä kohden. Täällä saattoi Fastrade esteettömästi kulkea, täällä oli niin juhlallista, niin pyhää, ettei sellainen pieni tunkeilija kuin hän voinut häiritä. Hän nojasi muuatta kylmää runkoa vastaan ja katseli ylös; eräässä liikkumattomassa honganlatvassa näytti kuunsirppi riippuvan. Kuinka usein olikaan Fastrade nähnyt sen riippuvan siellä, kuinka hyvin tunsikaan hän nämä puut! Kaikkina vuoden ja vuorokauden aikoina oli hän ollut niiden luona, keväällä, kun tuuli huojutti vanhoja latvoja, jotka humisivat syvästi ja metallinheleästi, ikäänkuin olisivat ne äkkiä alkaneet taistella keskenään, tai kuumina puolipäivän hetkinä, jolloin täällä tuoksui niin voimakkaasti päivän paahtamilta neulasilta ja haukka leijaili latvojen yläpuolella. Fastrade painoi poskensa runkoa vastaan, nyt vasta tunsi hän aivan selvästi, että hän oli kotona.
Kukkulalta, jolla hongat seisoivat, katseli hän säästettyä nuorta kuusimetsikköä, se oli Padurenin metsän rajalla, sen takaa alkoi Sirowin metsä, mutta siellä oli kaikki muuttunutta; aikaisemmin oli siellä ollut vanhojen kuusien tiheä seinä, nyt oli siellä autio, tyhjä lakeus, suuret rungot olivat kaadetut maahan ja puoleksi lumen peitossa kuin vainajat käärinliinoissaan, kannot, lumen peittäminä, kohosivat kuin pienet valkeat hautakummut, ja kaikki tämä täällä metsän ylhässä hiljaisuudessa teki sen vaikutuksen, kuin olisi täällä tehty rikos, kuin olisi raa'asti kukistettu jotain korkeata ja ylevää. Tämä näky tärveli Fastradelta koko hänen mielialansa juhlallisuuden, hän lähti kulkemaan rinnettä alas takaisin kuusitiheikköä kohti. Täällä oli tullut jo miltei pimeä, ja äkkiä tuntui hänestä, kuin asuisi tässä hämärässä, jossa suuret valkeat puut seisoivat äänettöminä, yksinäisyys, joka melkein peloitti häntä. Hän riensi pitkin metsäpolkua, saapuakseen maantielle; täällä oli valoisampaa, täällä saattoi hän jälleen nähdä kuun, ja äkkiä oli koko metsä täynnä kirkasta, iloista kulkusten kilinää. Fastraden ohi kulki jono rekiä, etumaisena suuren, mustan hevosen vetämä, siinä istui mies ja hänen vieressään nainen, jonka valkea harso liehui. Fastrade kuuli miehen nauravan ja hänen äänensä sointui kirkkaana talvi-iltaan: "Niin, siinäpä se on, me olemme tulleet liian viisaiksi eksyäksemme, vahinko kyllä!"
Toisia rekiä seurasi, herroja ja naisia istui niissä, kaikki juttelivat, kevyt tuuli toi sikaarin tuoksua Fastraden luokse ja naisääni sanoi, juuri kun reki aivan läheltä sivuutti hänet: "Ken tuolla seisoo noin tummana, salaperäisenä?"
"Yksinäisyys itse", vastasi miehen ääni ja nauroi. Samassa he olivat jo ohi; vain kulkusten ääni, kirkkaana ja puheliaana, kuului vielä kauan. Fastrade lähti kotimatkalle, helisevä elämä, joka oli kulkenut hänen ohitseen nauruineen, liehuvine harsoineen, sikaarintuoksuineen ja kulkusten kilinöineen, oli tehnyt hänet vallan lämpimäksi. Hyvä, että tuollaista vielä oli olemassa, kotona hän olisi voinut sen melkein unohtaa.
Kun hän jälleen istui kotona isänsä huoneessa ja kuunteli, miten Ruhke paksulla, narisevalla äänellään puhui öljykakuista ja vasikoista ja parooni antoi päänsä painua rinnalle ja torkahti, lampun valon langetessa hänen suurelle, paljaalle päälaelleen, silloin kaikui kulkusten kirkas nauru lumisen metsän keskeltä yhä hänen korviinsa ja muistutti häntä siitä, että tuolla ulkona, hiljaisten kammioiden ulkopuolella, elämä vaelsi iloisesti eteenpäin pitkin teitä.
VIIDES LUKU.
Muutamia päiviä myöhemmin, kun Fastrade iltahämärissä palasi kävelyltä, sanoi paroonitar hänelle: "Rakas lapsi, isäsi on kysynyt sinua, tiedäthän hänen tahtonsa olevan, että olet saapuvilla kaikista tilaa koskevista asioista puhuttaessa." — "Niin, niin", sanoi Fastrade, "kunhan vain ymmärtäisin jotain niistä. Tähän saakkahan olen ainakin tällaisissa asioissa ollut mukana vain dekoratiivisena laitoksena. Mistä on nyt sitten kysymys?"
"Nuori Egloff on täällä", kertoi paroonitar, "luulen että metsärajassa on jotain epäselvää."
Fastrade huokasi: "Hyvä jumala, metsärajaa en ole vielä koskaan ajatellut. Hyvä, minä menen." Hän hipaisi kädellään iltasumusta kosteata tukkaansa ja "miltä näytänkään" miettien astui hän sisään.
Isänsä huoneessa tapasi hän Dietz von Egloffin. Hän oli tuntenut tämän jo kauan, olivathan he naapurien lapsia ja leikkitovereita, ja ensi katseelta näytti, kuin ei hän olisi paljoa muuttunut. Vartalo oli vielä nuorekkaan solakka ja notkea, keskeltä jakaukselle kammatut, vaaleat hiukset antoivat otsalle, antoivat koko kapeille kasvoille nuorekkaan ilmeen, ja silmät olivat yhä vielä omituisen tummat. Kun hän nousi ja puristi Fastraden kättä, hymyili kaunis suu yhä vielä tuota hiukan vinoa hymyä, jonka Fastrade tunsi jo hänen poika-ajaltaan. Muuten oli hän hyvin muodollinen, kumarsi syvään ja sanoi mitä kylmimmän kohteliaalla äänellä: "Minua ilahduttaa, armollinen neiti, että jälleen olette seudullamme."