Sittenkuin esimerkeillä oli valaistu niiden aineiden laatua, joita ylioppilaat olivat esitelmiänsä varten valinneet, sekä niiden yhteyttä esitelmöitsijän oman opintoalan välillä, sanottiin kirjelmässä: "Erittäinkin on viime aikoina, ja ehkä viime kesänä enemmän kuin ennen, huomiota kiinnitetty sellaisiin kysymyksiin, jotka tarkoittavat kansan edistymistä uskonnollisessa, siveellisessä ja taloudellisessa suhteessa, niinkuin kysymyksiin jumalanpelon siunauksesta, lain pyhyydestä, raittiudesta, säästäväisyydestä, yhteistoiminnasta maanviljelyksessä y.m. sekä niihin työväenkysymyksen hävittäviin oppeihin, jotka viime aikoina ovat juurtuneet meidänkin maahamme, ja niihin valheellisiin ja levottomuutta herättäviin huhupuheisiin maanjaosta, joita kiertävät kaupustelijat ja muut siveellisesti rappeutuneet ovat yrittäneet levittää tilattoman väen keskuuteen. — — — Kaikesta tästä voinee T. Ylh. huomata, että ylioppilasten kansanvalistustyöllä on siveellinen, yhteiskuntaa säilyttävä päämäärä ja että kaikenlainen kansaakiihoittava ja yhteiskuntaa mullistava pyrkimys on sille vierasta."

Minulla on syytä olettaa, että tämä tässä lyhyesti selostettu esitys ja vetoomus Plehween, joka pian sen jälkeen nimitettiin yliopiston v.t. kansleriksi, jonkun verran vaikutti kysymyksen lähimpään kehitykseen, että se nim. vaikutti siihen suuntaan, että ylioppilasten esitelmätoiminnan valvonta, jota kenraalikuvernööri oli vaatinut, jätettiin yliopistoviranomaisten, lähinnä rehtorin käsiin.

Matkustaessani Berliniin kävin tervehdyskäynnillä Plehwen luona seuraavan vuoden (1900) maaliskuun 15 p:nä, ja tapahtui käyntini aamulla hänen asunnossansa. Hän otti minut ystävällisesti vastaan, teki minulle muutamia yliopistoasioita koskevia kysymyksiä, sanoi haluavansa keskustella pitempään minun kanssani ylioppilasten kansanvalistustyöstä ja pyysi minua tätä tarkoitusta varten käymään hänen luonansa Berlinistä palatessani. Hän ei tahtonut kieltää tätä työtä — se ei ilmeisesti olisi ollut viisasta — mutta sitä piti paikallisen hallinnon valvoa. Yliopistoviranomaisten piti siitä jossain määrin vastata. Mitään poliittista ei esitelmissä saisi olla ja lupa niiden pitämiseen oli annettava vanhemmille ylioppilaille, joilla tässä asiassa on tarpeeksi arvostelukykyä. Hän pyysi minua punnitsemaan asiaa.

Sovittu toinen käyntini tapahtui maaliskuun 25 päivänä. Ylioppilasten esitelmistä Plehwe lausui, että on olemassa kaksi vaihtoehtoa, joko kokonaan kieltää ne tahi asettaa ne hallinnollisen valvonnan alaisiksi? Edellinen ei olisi, toisti hän nytkin, viisasta, jälkimmäisessä toimenpiteessä piti yliopistoviranomaistenkin olla mukana. Niiden ylioppilasten, jotka aikoivat esitelmiä pitää, piti pyytää siihen lupa rehtorilta, jonka myös oli tutkittava aineen sopivaisuus ja annettava lupakirja, joka oli näytettävä asianomaiselle paikalliselle viranomaiselle. Kun hän kysyi, mikä nuorison käsitys asiasta oli, lausuin minä, että joskin toimenpide saatettaisiin ajaa läpi ilman mitään sen puolelta tapahtuvia mielenosoituksia, niin se kuitenkin herättäisi tyytymättömyyttä. Minä huomautin myöskin kuinka huonosti perusteltua sellainen valvonta oli ja vielä kerran painostin esitelmätoimen puhtaasti sivistyksellistä merkitystä. Hän lausui siihen muun muassa, että tämä työ normaalioloissa voi olla vain hyödyksi, mutta olot olivat sillä kertaa toisenlaiset, kun yhteiskunta oli sairas. Hermostunut ja sairas elimistö ei siedä samaa kuin terve. Rehtori ei sitäpaitsi saattanut mennä vastuuseen siitä, että ei väärinkäytöstä voinut tapahtua, jos esitelmiä pidettiin ilman valvontaa. Aina saattoi niin lukuisan nuorisojoukon kesken kuin ylioppilaskunnan olla jokunen "mauvais sujet". Kun minä kysyin häneltä, kuinka hän oli arvellut esim. luonnontieteellisen tahi historiallisen esitelmän voivan vaikuttaa levottomuutta herättävästi asujamiin, sanoi hän: Miksi ei historiallinen saattaisi sitä tehdä? Ei tarvita muuta kuin että kuvaa menneitten aikojen oloja ja sitten vertailee niihin nykyisiä ja liittää siihen jonkun poliittisen mietelmän. Valtio-opillisia esitelmiä pitäisi kokonansa karttaa j.n.e. Minä pyysin, että saisin puhua asiasta nuorison kanssa ja sitten ilmoittaa hänelle sen epäilykset, johon hän suostui.

Kotiin palattuani minä yksityisesti ilmoitin ylioppilasosakunnille, mitä kansleri oli ilmoittanut kansantajuisten esitelmäin valvonnasta. Kun oli pidetty neuvottelu kuraattorien kanssa, päätettiin, että osakunnat jättäisivät rehtorille kirjelmän, josta nuorison käsitys asiasta ilmenisi, ja jonka rehtori osoittaisi v.t. kanslerille. Tämän kirjelmän, joka oli päivätty huhtikuun 17 p:nä, allekirjoittivat kaikkien osakuntain kuraattorit ja se oli osoitettu rehtorille. Kuvattuansa ylioppilaitten esitelmätoimintaa lausuivat allekirjoittajat rohkenevansa toivoa, "että valistunut ja puolueeton tarkastaja ei tästä toiminnasta löytäisi jälkeäkään tuomittavasta ja rajoittavia toimenpiteitä ansainneesta agitatsionista". Ne syytökset, joita tässä suhteessa pahansuovat ja rappiolle joutuneet henkilöt olivat tehneet, olivat osoittautuneet perättömiksi. Ylioppilaat eivät olleet väärinkäyttäen menettäneet sitä luottamusta, jota yliopiston viranomaiset olivat heille osoittaneet, ja sitä raskaammalta tuntui odotetun toimenpiteen vääryys. Sitten huomautettiin erinäisistä käytännöllisistä vaikeuksista, jotka johtuisivat siitä, että rehtori hankkisi lupatodistuksen, ja, jos tämä todistus vielä oli näytettävä paikalliselle järjestysvallalle, niin se alensi ylioppilaat samanarvoisiksi yhteiskunnan halveksituimpien, valvonnan alaisten henkilöiden kanssa. (Rajoittava asetus kokouksista ei silloin vielä ollut julkaistu.) Sellainen toimenpide ei loukkaisi ainoastaan ylioppilaan tunteellista mieltä, joka oli tottunut toimimaan täysin vapaasti lain määräämissä rajoissa, vaan koko maamme asujamistoa. Ylioppilasten asettaminen valvonnanalaiseen luokkaan lisäisi suuressa määrin sitä tyytymättömyyttä, joka erinäisten toimenpiteiden vuoksi, joihin muilla aloilla viime aikoina oli ryhdytty, täyttää koko yhteiskunnan. Olisi myöskin vastenmielistä ja oikeustajunnan vastaista, että rehtori tai yliopisto tehtäisiin vastuunalaiseksi yksityisten ylioppilasten ajattelemattomuudesta. Suomen ylioppilaat olivat, sorronkin aikoina, alati esiintyneet rauhallisesti ja arvokkaasti, niinkuin tunnustettu oli. He eivät tiedä ansainneensa sitä tyytymättömyyttä, jota toimenpide osoittaa. Kirjelmä päättyi täten:

"Sentähden rohkenemme me, Suomen ylioppilaat, kääntyä Herra Rehtorin puoleen sillä nöyrällä pyynnöllä, että Herra Rehtori suvaitsisi H. Ylhäisyydelleen v t. Kanslerille esittää meidän ajatustemme ja levottomuutemme ilmauksen, samalla lausuen meidän lämpimimmän toivomme olevan, että H. Ylh., joka on valistunut ja tieteiden ja oikeuslaitoksen jalossa koulussa kasvanut mies, ylevämielisesti antaisi sen toimenpiteen raueta, joka liian tuskallisella tavalla koskisi akateemisen nuorison, vieläpä koko kansamme parhaita sivistyspyrintöjä."

Tämän johdosta laadittiin kanslerille kirjelmä, jossa minä ehdotin, että aiottu toimenpide ainakin lykättäisiin, niin että kansleri antaisi sen toteuttamisen riippua kesän aikaisesta kokemuksesta esitelmien alalla. Ennenkuin kirje oli ehditty lähettää, tuli ilmoitus, että Plehwe piakkoin tulisi käymään Helsingissä. Minulla olisi silloin tilaisuus henkilökohtaisesti hänelle jättää ylioppilasten kirjelmä.

Samaan aikaan saapui kuitenkin kanslerilta kirje sijaiskanslerille esitelmäkysymyksestä. Kirje sisälsi m.m. seuraavaa:

— — — Sellainen toiminta yliopistonuorison puolelta, kun ottaa huomioon sen vaikuttimet, ansaitsee yleensä vain rohkaisua. Siitä huolimatta ei voi kieltää — — — että tämä toiminta viimeksi kuluneena vuonna on antanut aihetta siihen, että muutamia esitelmiä ei voi pitää yleisen järjestyksen etujen mukaisina. Sentapaiset ilmiöt voivat vastedeskin uusiutua, jos suunniteltujen esitelmien aineiksi valitaan kysymyksiä, jotka koskevat maan nykyistä poliittista asemaa, varsinkin jos esitelmän pitäjä puuttuvasta kypsyydestä tai kykenemättömyydestä selvästi ja yhtenäisesti ilmaista ajatuksensa, lausuu arvosteluja, joita kuulijat käsittävät ja tulkitsevat väärin. Koettaen parhaani mukaan poistaa Keis. Aleksanterin-Yliopiston akateemisesta elämästä kaikki sellaiset seikat, jotka voivat häiritä sen rauhallista ja normaalia kulkua, olen ylläesitetyistä syistä katsonut toivottavaksi, että ne ilmoitukset ja esitelmät, joita ylioppilaat pitävät, alistettaisiin yliopistoviranomaisten tarkastettaviksi, jolloin voitaisiin a) asettaa ehdoksi saada oikeus pitää esitelmiä yliopiston rehtorin lupa siihen, b) rajoittaa esitelmöitsijäin piiri akateemisen nuorison kypsyneimpiin edustajiin (esim. fil. kandidaatteihin ja ylioppilaihin, jotka ovat olleet yliopiston kirjoissa useampia lukukausia), c) antaa lupa esitelmiin vain aineissa, jotka kuuluvat esitelmän pitäjän erikoisalaan, d) vaatia tämän esittämään enemmän tai vähemmän seikkaperäinen ohjelma aiotun esitelmän sisällyksestä, c) kokonaan kieltää esitelmät sellaisista kysymyksistä, jotka kuuluvat valtio-oikeuteen j.n.e. Kansleri pyysi, että v.t. sijaiskansleri ja rehtori mahdollisimman pian antaisivat hänelle lausuntonsa asiasta.

Kansleri saapui kaupunkiin huhtikuun 25 päivän aamuna. Käydessäni hänen luonaan seuraavana aamuna oli meillä lyhyt keskustelu. Kun Plehwe silloin kosketteli kirjelmäänsä ylioppilasten esitelmäin valvonnasta, käytin tilaisuutta mainitakseni ylioppilasten minulle lähettämän kirjelmän ja jätin sen hänelle (ranskalaisena käännöksenä). Hän pani sen syrjään ja rupesi puhumaan toisesta asiasta. Minä toivoin kuitenkin, että hän ei jättäisi huomioonottamatta ylioppilasten mielipidettä kansanvalistuskysymyksestä, minkä vuoksi otin asian uudelleen puheeksi. Hän otti silloin paperin uudestaan käteensä, silmäili sen läpi, kohautti olkapäitään ja lausui, että hän hyvin ymmärsi ylioppilasten käsityksen, mutta että valvonta oli välttämätön. Hänen suhtautumisensa kysymykseen ei johtunut epäluulosta, vaan tahtoi hän päinvastoin osoittaa luottamustaan yliopistolle, kun hän pani valvonnan sen omien viranomaisten käsiin. Periaatteessa, sanoi hän, ei voinut muutosta tapahtua, mutta yksityisseikkoihin nähden voivat sijaiskansleri ja rehtori tehdä mitä ehdotuksia tahansa.