Helmikuun puolivälissä oli Langhoff ehdottanut, että muutamia senaatin jäseniä tulisi Pietariin neuvottelemaan hänen kanssaan eräistä asioista, jotka lähinnä koskivat Venäjän sisäministerin vaatimuksia venäläisten vallankumouksellisten rikollisten etsimisestä ja vangitsemisesta Suomessa. Kysymyksestä oli neuvoteltu ja Stolypin oli asiasta antanut uhkavaatimuksen, josta Langhoff yksityisesti oli ilmoittanut senaatille. Asiasta oli jo yksityisesti keskusteltu senaatissa ja me olimme yksimielisiä siitä, että vaatimuksia oli mahdoton kaikissa kohdissaan hyväksyä, koska venäläiset poliisimiehet siten saisivat valtuuksia, jotka eivät olleet Suomen lakien mukaisia ja jotka käytännöllisestikin tuottaisivat arveluttavia seurauksia. Tässä tarkoituksessa matkustimme A. Nybergh, H. Lilius sekä minä Pietariin. Mechelinin sinne tuloa ei pidetty suotavana. Sitä ennen olin minä, koska Boeckmann oli matkalla, käynyt Seynin luona ja ilmoittanut matkastamme, kuitenkaan mainitsematta sen erikoista tarkoitusta. Hän näytti levottomalta ja epäluuloiselta.
Helmikuun 23 ja 24 päivänä olimme me Pietarissa, jolloin meillä oli kaksi neuvottelua Langhoffin kanssa, joihin ottivat osaa myöskin Hermanson, Törngren, Björnberg ja kuvernööri von Troil. Langhoff ja muutkin olivat sitä mieltä, että jonkun senaattoreista piti käydä sisäministeri Stolypinin luona, ja minut valittiin uhriksi. Langhoff telefonoi tälle ja audienssi määrättiin klo 5:ksi seuraavaksi päiväksi. Ollakseen mahdollisimman turvassa asui Stolypin Talvipalatsissa, jonne minä määrättynä aikana, kuriirin kanssa, menin valtiosihteerinviraston vaunuissa. Pääsy palatsiin oli hyvin vaikea, minkä vuoksi minä olin saanut suosituskirjeen Langhoffilta. Stolypinin huoneustoon mentiin lähinnä eremitage'ia olevasta portista. Jonkun aikaa me saimme keskustella portinvartijan kanssa, jolloin kuriiri oli tulkkina, ja kun olin jättänyt Langhoffin kirjelmän, joka annettiin eräälle virkamiehelle tarkastettavaksi, sain minä nousta toiseen kerrokseen. Stolypin ei ollut vielä tullut kotiin, mutta eräs virkamies ilmoitti minulle, että hän heti kohta tulisi. Odotushuoneessa seisoi täysin asestettu santarmi, melkein liikkumattomana paikallaan. Hetken kuluttua tuli ministeri, kulki tervehtimättä ohi mennen erääseen sisempään huoneeseen.
Vähän ajan kuluttua kutsuttiin minut sisään ja minä seisoin miehen edessä, joka siihen aikaan oli Venäjän valtakunnan mahtavin mies. Hän oli jonkun verran keskimittaa pitempi, hänellä oli musta venäläinen parta ja punertava iho sekä tumma ja jonkun verran kova katse. Hän ei tehnyt hienon maailmanmiehen vaikutusta, kuten Plehwe, vaan tuntui siltä, kuin olisi hänessä ollut enemmän häikäilemätöntä voimaa. Muutamien valmistavien sanojen jälkeen alkoi keskustelu, joka kesti noin 20 minuuttia.
Keskustelun ensi osa koski Suomessa olevaa venäläistä poliisia, jolloin minä toin esille ne arvelut, jotka senaatin täytyi tehdä sisäministerin tekemään ehdotukseen nähden. Stolypin kävi lujasti asiaan ja selitti, ettei mitään jyrkkää rajaa ollut eikä voinut olla Suomen ja Venäjän välillä. Suomi otti, sanoi hän, suojaansa venäläiset vallankumoukselliset, jotka siellä tekivät salaliittoja Venäjää vastaan ja valmistivat murhayrityksiä H. Majesteettinsa pyhää henkeä vastaan. Siitä oli olemassa täysin luotettavia tiedonantoja. [Stolypinilla oli siitä asiasta varmaan paljon paremmat tiedot kuin Suomen hallituksella. Sittemmin paljastettu venäläinen vakooja Aseff oli ollut läheisissä suhteissa suomalaisiin aktivisteihin ja Suomessa oleviin venäläisiin vallankumouksellisiin.] Ei voitu sallia, että juuri Pietarin muurien edustalla tehtiin Venäjää vastaan suunnattua maanalaista työtä. Senaatin täytyi ottaa huomioon tämä seikka. Jos se ei sitä tekisi, julistettaisiin Suomi piiritystilaan, "ja silloin käy näin", lausui hän piirtäen sormellaan ristin pöytään. Minä selitin, että hallitus varsin hyvin näki, mitä tilanne siltä vaati, ja mainitsin m.m. että meidän parhaat poliisiasiamiehemme oli sijoitettu Viipurin lääniin. Venäjän alamaisia pidettäisiin erikoisesti silmällä, ja venäläiset asiamiehet saivat mielellään antaa suomalaiselle poliisille tarvittavia tietoja sen työtä helpottaakseen, mutta olisi sekä periaatteellisesti että käytännöllisesti sangen arveluttavaa antaa- venäläiselle poliisille virkavaltuutta Suomessa. Mihinkään yksimielisyyteen tai varmaan tulokseen ei keskustelu johtanut.
Keskustelun jälkimmäinen osa koski valtakunnallista lainsäädäntöä. Senaatti oli tehnyt sellaisen esityksen, että pidettäisiin yhteinen konferenssi tämän asian selvittelyä varten, ja tämä ehdotus oli jo esitelty keisarille. Stolypin piti sellaista konferenssia jotenkin merkityksettömänä. Mielipiteet olivat niin jyrkästi toistensa vastaisia, että yksimielisyyttä ei voitaisi saavuttaa. Stolypin vetosi tähän asiaan nähden Tagantseffin komiteaan. Valtakunnallinen lainsäädäntö oli ratkaistava yksipuolisesti venäläisen katsantokannan mukaan, muuten ei päästäisi mihinkään tulokseen. H. Majesteettinsa ei tosin vielä ollut lausunut lopullista mielipidettään asiasta. Keisarilla oli, sanoi Stolypin, aikaisemmin ollut ystävälliset tunteet Suomea kohtaan, mutta suomalaiset olivat loukanneet häntä. Kun minä kysyin, millä tavoin tämä loukkaus oli tapahtunut, viittasi hän eduskunnan puhemiehen puheeseen ja senaatin kirjelmiin. Edelleen puhui Stolypin suomalaisen sanomalehdistön kiihoittavasta toiminnasta ja mainitsi erityisesti aikakauskirja "Framtidin" vallankumouksellisista pyrkimyksistä. Olen muistavinani, että hänellä oli joku tämän aikakauskirjan numero pöydällään ja hän viittasi johonkin lausuntoon siinä. Jollen väärin muista, kosketeltiin keskustelussa myöskin Voima-juttua. Koko keskustelu jätti minuun hyvin ahdistavan vaikutelman.
Sen mukaan kuin Pietarissa kuulin, oli Deutrich pääasiassa Stolypinin neuvonantaja Suomen asioissa ja ärsytti hänen mielensä maatamme vastaan.
Kokoomussenaatin muodostaminen kesällä 1908.
Niiden välikysymysten johdosta, joita oli tehty Suomen valtio-oikeudellisen aseman puolustamisesta, oli eduskunnan perustuslakivaliokunta antanut mietintönsä, jossa ehdotettiin perusteltua siirtymistä päiväjärjestykseen. Mietinnön takana olivat vain ne valiokunnan jäsenet, jotka kuuluivat perustuslaillisiin puolueisiin. Niin hyvin sosialistit kuin suomettarelaiset ja agraarit olivat jättäneet vastalauseita. Sosialistien vastalauseessa oli suoranainen epäluottamuslause hallitukselle siitä, että se "ei ollut osoittautunut kykeneväksi puolestansa torjumaan niitä hyökkäyksiä, joita nyt venäläisen taantumuksen taholta suunnattiin meidän maamme itsenäisyyttä ja meidän kansamme vapautta vastaan", ja moite koski etupäässä hallituksen suhtautumista maassa oleviin venäläisiin pakolaisiin (vallankumouksellisiin). Suomettarelaisten vastalauseessa taas moitittiin hallitusta siitä, että se ei ollut osoittautunut kykeneväksi viemään meidän ja Venäjän välisiä riitakysymyksiä ratkaisuun. Kummankin vastalauseen perustelu oli aivan päinvastainen. Mechelin valaisi pitemmässä esityksessä valtiopäiväin istunnossa maaliskuun 27 päivänä asiaa ja puolusti hallituksen politiikkaa, jonka jälkeen seurasi keskustelu kestäen myöhään yöhön. Useimmat talousosaston jäsenistä olivat tällöin saapuvilla. Erittäinkin suomettarelaiset hyökkäsivät hallitusta vastaan. Osat olivat hyvin jaetut, ja eri puhujat käsittelivät hallituksen toiminnan eri puolia. Muun muassa puhuttiin Voima-liiton asiastakin. Tuntui siltä, kuin olisi ollut varma tarkoitus kaataa Mechelinin senaatti. Ensimmäisessä äänestyksessä hylättiin suomettarelaisten vastalause sosialistien vastalausetta vastaan, joka sitten 71 äänellä 47 vastaan voitti mietinnön. Suomettarelaiset olivat pidättyneet äänestyksestä ja siten epäsuorasti auttaneet sosialisteja voittoon.
Lähipäivinä pidettyjen neuvottelujen jälkeen päättivät talousosaston jäsenet jättää paikkansa hallitsijan käytettäväksi. Mechelin kirjoitti käsikirjeen kenraalikuvernöörille, kehoittaen häntä tarjoamaan hallituspaikat henkilöille, jotka nauttivat eduskunnan luottamusta. Oliko senaatin eronpyyntö ja niin pitkälle menevä parlamentaarisuus vallitsevissa oloissa paikallaan, jääköön sanomatta. Korkeimmalla taholla ei suinkaan suopein silmin katseltu, että senaatti asettui niin suuresti riippuvaiseksi eduskunnasta, varsinkin huomioonottaen sosialistien epäluottamuslauseen, eikä sen vuoksi suinkaan tahdottu koko senaatin eroa. Mutta toiselta puolen oli tilaisuus sopiva saada Mechelin ja muutamat muut jäsenet poistetuiksi ja heidän tilalleen entisen hallituspuolueen henkilöitä, joiden myöntyväisyydestä venäläisiin vaatimuksiin arveltiin olevan etua. Ainoastaan Mechelinin, Donnerin, Ignatiuksen, Stjernvallin ja Wegeliuksen pyyntöihin suostuttiin. Molemmat viimeksimainitut halusivat terveyssyistä erota. Kenraalikuvernööri sai tehtäväksensä eronneiden sijalle ehdottaa uusia jäseniä.
Kenraali Boeckmann ei minun tietääkseni ollut tehnyt mitään muuta senaatin odotettavana olevan uudestimuodostelun hyväksi kuin että hän oli puhunut asiasta senaattori Nyberghin ja minun kanssani sekä kutsunut Danielson-Kalmarin keskustelemaan kanssansa. Mitään muita ohjeita emme olleet saaneet, kuin että meidän silloisten senaattorien tuli pysyä paikoillamme, jos tahdoimme, ja täydentää senaatti niin, että eri porvarilliset puolueet tulisivat edustetuiksi. Henkilökysymykseen nähden ei kenraalikuvernööri muuten tehnyt mitään ehdotuksia eikä rajoituksia. Meidän oli siis lähinnä ryhtyminen neuvotteluihin vanhasuomalaisen puolueen johtomiesten kanssa, ja siinä tarkoituksessa kävin minä Danielson-Kalmarin luona.