Neuvottelut olivat minun luonani, Pohjois-Ranta 12, ja alkoivat heinäkuun 3 päivänä. Ensimmäisessä neuvottelussa olivat läsnä kaikki paikoilleen jääneet senaattorit (A. Nybergh, H. Lilius, O. Schildt, K. Castrén ja minä) sekä Danielson-Kalmari ja Y.K. Yrjö-Koskinen. Ei näyttänyt olevan helppoa saada aikaan sopimusta. Kaikkiaan pidettiin seitsemän kokousta, ja myöhempiin oli kutsuttu muutamia muitakin, joiden ehdokkuudesta oli kysymys (Paasikivi, Aug. Hjelt, A. Listo, E. Schybergson). Keskustelu koski niinhyvin etualalla olevia poliittisia kysymyksiä (valtakunnan lainsäädäntöä, poliisikysymystä, Nevan-miljoonia ja sisäpolitiikkaa) kuin henkilökysymyksiä, jotka neuvottelujen kestäessä tulivat yhä enemmän etualalle. Mistään varsinaisesta ohjelmasta emme tulleet yksimielisyyteen. Silloisten puoluevastakohtien ja epäluottamuksen vallitessa ei ollut mahdollista määrätä varmoja suuntia. Itse käytännöllinen yhteistyö oli luonnollinen tie puoluevastakohtien mahdolliseen tasoittamiseen ja voi mahdollisesti saada aikaan jonkunlaista lähentymistä suuriin poliittisiin kysymyksiin nähden. Vanhasuomalaiselta taholta huomautettiin, että ne puolueen jäsenet, jotka tulisivat senaattiin, eivät tekisi sitä yksityisinä henkilöinä, vaan puolueensa edustajina, ja siis menettelyihinsä nähden saisivat siltä ohjeita, mikä käsitys ei ollut minun luonteelleni miellyttävää eikä vastannut sitä vapautta ja henkilökohtaista edesvastuuntunnetta, joka minun mielestäni valtiomiehellä tuli olla. Aluksi vaativat vanhasuomalaiset edustajat, että heidän puolueensa saisi täyttää kaikki kuusi vapaata paikkaa. Me muut vastustimme sitä, niin hyvin sen vuoksi, että jatkuvaisuus vanhan senaatin kanssa siten olisi särkynyt, ja koska me olimme vakuutetut siitä, että kokoomussenaatti, jossa olisi vanhasuomalainen enemmistö, ei voisi toivoa saavansa kannatusta ja luottamusta perustuslaillisilta puolueilta eikä maassa yleisimmin vallitsevalta mielipiteeltä. Tästä vaatimuksesta luovuttiin sitten vasta kun oli tullut selville, että vanhasuomalainen puolue eduskunnan uusintavaalissa heinäkuun alussa oli menettänyt huomattavan joukon paikkoja.
Ehdoksi meidän senaattiin jäämisellemme olimme asettaneet sen, että varapuheenjohtajan tuli kuulua perustuslaillisiin ryhmiin, ja siihen suostuttiin suomettarelaisella taholla, joskin jonkun verran vastenmielisesti. Mutta sitävastoin sanottiin aivan suoraan, että minun ehdokkuuteni kyseessäolevaan paikkaan sillä taholla oli herättänyt mielipahaa, ja ehdotettiin sijalle professori Hermansonia. Minun ehdokkuuttani kannattivat yksimielisesti vanhat senaattoritoverit, mutta me päätimme joka tapauksessa minun toivomukseni mukaan tehdä sähköteitse kysymyksen Hermansonille, joka silloin oli ulkomailla. Hänen vastauksensa oli ehdottoman kieltävä, ja sen enempiä vastaväitteitä ei muistaakseni tehty. Siihen suuntaan lienee vaikuttanut myöskin se seikka, että kirkollisasiaintoimituskunnan salkku aivan luonnostaan olisi jäänyt minun käsiini, jollei minusta olisi tullut varapuheenjohtajaa, mikä myöskin olisi enimmän tyydyttänyt minua, mutta sen paikan toivottiin vanhasuomalaisella taholla ehdottomasti Yrjö-Koskisen vastaanottavan.
Neuvottelut näyttivät kuitenkin raukeavan tyhjiin. Danielson-Kalmari ilmoitti heinäkuun 11 päivän kokouksessa, että vanhasuomalaisen puoluekokouksen mielipide tosin oli ollut, että kokoomusajatus nyt oli ainoa mahdollinen perusta senaatin muodostamiselle, mutta että senaatin täytyi voida nojautua eduskunnan varmaan enemmistöön. Nuorsuomalaisessa ja ruotsalaisessa puolueessa sanottiin kuitenkin olevan voimakasta vastustusta kokoomusajatusta vastaan. Nuorsuomalaisessa puoluekokouksessa oli sen lisäksi pantu ehdoksi puolueen mahdolliselle kannatukselle se, ettei kukaan niistä, jotka olivat kuuluneet vuonna 1905 lakkautettuun senaattiin, saisi tulla uuden hallituksen jäseneksi. Sitä ei tosin kukaan ollut ajatellut, mutta jo sellaisen ehdon tekemistä täytyi, vanhasuomalaisen puoluekokouksen mielestä, pitää sellaisen mielialan ilmauksena, joka todellisuudessa ei tahtonut tukea kokoomussenaattia. Danielson-Kalmari arveli senvuoksi, että neuvottelut oli keskeytettävä ja mahdollisesti uudelleen aloitettava vasta sitten kuin valtiopäivät olivat kokoontuneet. Tämän johdosta kirjoitti senaattori Nybergh Boeckmannille kirjeen, jossa hän lausui, että koska suomettarelaiset nyt eivät olleet halukkaita tulemaan senaattiin, olisi johdonmukaisinta, että tämä täydennettäisiin perustuslaillisiin puolueisiin kuuluvilla henkilöillä. Hän huomautti myöskin, että senaatti ei enää voisi jatkaa työtänsä silloisessa harvalukuisessa kokoonpanossaan. Koko senaatin työstä piti tänä väliaikana huolta viisi Mechelinin senaatista jäljellä olevaa jäsentä, joiden puheenjohtajana Nybergh oli.
Boeckmann kutsui Nyberghin luoksensa ja ilmoitti, että hänen mielestänsä oli pakko jättää kysymys tulevan senaatin kokoonpanosta Venäjän ministerineuvoston ratkaistavaksi, mikäli täällä ei onnistuttaisi yhtymään kokoomuslistaa kannattamaan. Kun tällaista oli odotettavissa ja sitten kuin enemmistö nuorsuomalaisia ja ruotsalaisia valtiopäivämiehiä meidän kyselyjemme johdosta oli lausunnossaan puoltanut kokoomussenaattia tahi selittänyt, etteivät tahtoneet sellaista vastustaa, aloitettiin keskeytyneet neuvottelut uudelleen heinäkuun 16 päivänä. Seuraavan päivän iltana piti kenraalikuvernöörin matkustaa Pietariin ja hän halusi silloin ehdottomasti saada ehdokaslistan mukaansa.
Niistä henkilöistä, jotka senaattiin tulisivat, olimme neuvotteluissamme pääasiassa päässeet yksimielisyyteen, mutta paikkojen sopiva jakaminen tuotti monta vaikeutta. Varsinkin finanssipäällikön toimesta olivat mielipiteet erilaiset. Me päätimme vihdoin ehdottaa valtiokonttorin ylitirehtööriä, Paasikiveä, tähän toimeen, ja tämä valinta osoittautui sittemmin onnistuneeksi. Liikennepäällikön paikalle olisimme mieluimmin toivoneet kuvernööri Max Alfthania, joka olikin taipuvainen ottamaan toimen vastaan. Kenraalikuvernööri huomautti kuitenkin, että Alfthania Venäjällä pidettiin vaarallisena separatistina, ja hän arveli, että jos tämän nimi otettaisiin listaan, hän ei voisi olla kiinnittämättä H. Majesteettinsa huomiota siihen. Me päätimme silloin ehdottaa yli-insinööri Lindbergiä, joka oli ulkomailla, mutta jolta sähköteitse saatiin myöntävä vastaus. Kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päälliköksi otettiin pankinjohtaja O. Stenroth ja kamaritoimituskunnan päälliköksi tilastollisen toimiston johtaja A. Hjelt. Esittelijäsihteeri A. Listolle, joka oli halunnut ottaa hoitaakseen ensinmainitun paikan, koska hän kauan oli ollut kauppa- ja teollisuustoimituskunnan esittelijänä, jäi silloin vain siviilitoimituskunnan apulaispäällikön virka. Tähän toimeen ei hän kuitenkaan tyytynyt ja poistui kokouksesta. Tämä oli heinäkuun 17 päivänä klo 1/2 6 ja kenraalikuvernööri tahtoi saada listan ennen klo 7:ää. Me kutsuimme puhelimitse esittelijäsihteeri H. Rautapäätä heti saapumaan kokoukseen. Hän tuli, ymmärsi mitä tilanne vaati ja selitti olevansa taipuvainen ottamaan vastaan siviilitoimituskunnan apulaispäällikön toimen. Senaattori Liliusta, joka oli ollut siviilitoimituskunnan päällikkönä Mechelinin senaatissa, mutta joka nyt halusi erota, seuraisi toimessa entinen apulaispäällikkö K. Castrén. Klo 6 oli lista valmis, ja sen veivät Nybergh ja Danielson-Kalmari, joka tulisi senaattiin salkuttomana senaattorina, kenraalikuvernöörille, joka asui Bjällbossa. Tämä oli jo pari kertaa päivän kuluessa antanut kuulustella, emmekö vielä olleet päässeet lopulliseen tulokseen.
Listassa oli kymmenen nimeä, neljä nuorsuomalaista, neljä vanhasuomalaista ja kaksi ruotsalaisesta puolueesta. Kirkollistoimituskunnan apulaispäällikön tointa ei toistaiseksi täytettäisi. Vain neljä meistä, Nybergh, Schildt, Castrén ja minä, oli jäljellä vanhasta senaatista.
Elokuun 1 päivänä tapahtui nimitys, joka oli päivätty Pitkäpaadessa, missä H. Majesteettinsa silloin oli. Lista hyväksyttiin ilman muutoksia. Saman päivän iltana tuli siitä tieto Helsinkiin.
Puheet valtiopäiväin avajaisissa elokuussa 1908.
Heinäkuun 25 päivänä olimme senaattori Nybergh ja minä kutsutut kenraalikuvernööri Boeckmannin luokse, joka kesän aikana asui Bjällbossa. Hän tahtoi kehoittaa meitä, että koettaisimme vaikuttaa eduskunnan puhemieheen Svinhufvudiin siihen suuntaan, että tämän puhe ei sisältäisi mitään sopimatonta. Hän oli nimittäin kuullut kerrottavan, että puheessa tulisi pantavaksi voimakas vastalause kesäkuun 2 päivänä vahvistuksen saaneen määräyksen johdosta, joka koski sitä, että Suomen asiain esittely Pietarissa uudelleen järjestettäisiin, mikä seikka teki Venäjän ministerineuvoston viralliseksi oikeuspaikaksi näitä asioita ratkaistaessa. Me huomautimme, että puhemies, seuraten vanhaa tapaa, tuskin saattoi olla koskettelematta tätä tärkeätä kysymystä, joka yleisesti oli herättänyt huolta maassa. Mutta me lausuimme sen toivomuksen, että tämä tapahtuisi sopivalla tavalla sekä lupasimme puhella asiasta eduskunnan vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa. Meidän ei kuitenkaan onnistunut täydelleen haihduttaa kenraalikuvernöörin levottomuutta tästä asiasta. Kun kysyimme häneltä valtaistuinpuheen sisältöä, antoi Boeckmann verrattain häilyviä tietoja, mutta sanoi, että puheessa ei tulisi olemaan mitään "uhkausta".
Heinäkuun 27 päivänä kävi minun luonani ministerivaltiosihteerin apulainen Björnberg, joka sillä kertaa hoiti ministerinvirkaa, ja ilmaisi levottomuutensa tulevan valtaistuinpuheen johdosta. Hän antoi minulle puheesta suullisen käännöksen ja siinä oli itse asiassa lausuntoja, jotka olivat omiansa herättämään vakavaa tyytymättömyyttä. Minä kirjoitin heti kirjeen Boeckmannille, joka silloin oli matkalla Itä-Suomessa, ilmaisin levottomuuteni ja pyysin häntä "dringend" ryhtymään toimenpiteisiin valtaistuinpuheen muuttamiseksi. Oli lähinnä kysymys siitä lausunnosta, että valtiopäivillä oli tullut esille mielipiteitä, jotka sisälsivät "kokonaan väärän" käsityksen Suomen asemasta Venäjään nähden. Tämä lause saatettiin selittää niin, että se tarkoitti maassa yleisesti vallitsevaa ja eduskunnan omaksumaa mielipidettä sekä saatettiin käsittää eduskunnalle annetuksi nuhteeksi tahi sen loukkaamiseksi. Sen mukaan kuin myöhemmin sain tietää, oli kenraalikuvernööri luettuansa kirjeen (kuvernööri von Troil oli läsnä) näyttänyt rauhattomalta ja kysynyt sitä sähkösanomasalakirjoitusta, jota hän käytti ollessaan keskustelussa ministerivaltiosihteerin kanssa, mutta se ei ollut mukana matkalla ja hän jätti asian sikseen. Björnberg lykkäsi kuriirin lähettämisen Hänen Majesteettinsa luokse, joka silloin oli Pitkäpaadessa, aina heinäkuun 30 päivään asti, mutta kenraalikuvernööriltä ei tullut mitään tietoja, jonka vuoksi valtaistuinpuhe lähetettiin perille alkuperäisessä muodossaan. Samaan aikaan lähti myös ehdotus senaattorinimityksiksi.