Aamupäivällä 6 päivänä oli juhlajumalanpalvelus Kasanin-kirkossa, missä meillä oli verrattain edullinen paikka ja hyvin voimme katsella tuota enemmän tai vähemmän loistavaa seurakuntaa. Keisarilliset olivat läsnä, myöskin nuori perintöruhtinas Aleksei, jota hänen uskottu palvelijansa, kookas merisotilas, kantoi käsivarrellaan. 7:ntenä oli vastaanotto Talvipalatsissa, jolloin suomalaista lähetystöä johti Seyn. Määrätyssä järjestyksessä, painetun suunnitelman mukaan, kulkivat edustajat, joiden lukumäärä silläkin kertaa lienee noussut lähemmä tuhanteen, H. Majesteettinsa ohi, joka istui korokkeella, ja sitten leskikeisarinnan ohi. Hallitsevaa keisarinnaa ei näkynyt. Ohikulkiessa huudettiin lähetystöjen ja yksityisten edustajain nimet. Tehtiin mykkä kumarrus keisarille, joka väsynein katsein tarkasteli kulkuetta, ja suudeltiin keisarinnan hansikoitua kättä, jota hän piti ojennettuna. Sitä kesti pari tuntia, ja tuli oikein sääli vanhaa keisarinnaa. Ulosmennessä sai kukin kutsutuista tätä tilaisuutta varten säädetyn perinnöllisen Romanovien kunniamerkin, joka oli oksideerattua hopeata. Sen oli määrä aina olla muistona mahtavasta Romanovin suvusta ja mennä perintönä isältä pojalle! Illaksi oli järjestetty, juhlanäytännöt Marian- ja Aleksanterin-teattereissa. Minulla- oli piletti jälkimmäiseen, jossa esitettiin kaksi Venäjän historian aiheista näytelmää. Mieliala oli hyvin korkea, ja isänmaallinen, ainakin näennäisesti. Keisarihymni soitettiin kuusi kertaa, 9:ntenä oli suuret keisarilliset juhlapäivälliset Talvipalatsissa. Pöydät oli asetettu pitkiin riveihin erääseen isoon saliin. Suomalaiset edustajat, paitsi Langhoff ja Seyn, istuivat yhdessä, mutta Salmin talonpoikaa ei iloksemme ollut kutsuttu. Salin parvekkeella oli kutsutulla katsojayleisöllä paikkansa. Sen joukossa saattoi selvästi tuntea salapoliiseja, jotka tarkkaavasti tähystelivät päivällisyleisöä. Keisarilliset kulkivat salin läpi erääseen toiseen huoneeseen, jossa pienemmällä määrällä ylhäisimpiä vieraita oli paikkansa. Juhlallisuuksissa ei ollut mitään erikoisen mielenkiintoista, paitsi että siellä sai nähdä paljon prameutta ja monia Venäjän poliittisen maailman merkkihenkilöitä. Suomalaisen mielelle olivat vaikutelmat masentavia.

Pietarissa ollessani kävin entisten kenraalikuvernööriemme Boeckmannin ja Gerardin luona. Edellinen oli puhelias kuten ennenkin ja jutteli monisanaisesti Suomenpolitiikastaan, paheksuen jyrkästi Seynin hallitusta. Hän oli nähtävästi hyvin katkera tälle, joka oli aiheuttanut hänen eronsa. Gerard oli hiljainen ja hienotunteinen kuten aina, mutta oli verrattain pessimistinen tilanteeseen nähden. Hän oli hyvin huolissaan Langhoffin odotettavana olevasta erosta ja ennusti vaikeita aikoja myöskin yliopistolle. Oleskelu Suomessa oli hänellä rakkaassa muistissa.

Langhoffin kanssa oli jälleen paljon puhetta hänen erostaan. Hän oli jo ilmoittanut siitä keisarille ja oli nyt verrattain levoton saadakseen aikeensa toteutetuksi. Kaksi esittelyä hän aikoi vielä pitää, m.m. eduskuntaesityksen vuoksi, joka koski venäläisten tekemistä yhdenvertaisiksi Suomen alamaisten kanssa kunnallisiin ja elinkeino-oikeuksiin nähden, ja jonka tarkoituksena oli poistaa päivän polttavin ristiriita yhdenvertaisuuslakiin nähden. Seuraajastaan ei hänellä ollut vielä mitään tietoa.

Langhoffin ero 1913.

Kysymys Langhoffin erosta ministerivaltiosihteerin ja kanslerin viroista oli kauan päivän kysymyksenä, nimittäin syksystä 1911 kevääseen 1913, jolloin hän sai eronsa.

Kesällä 1911 kävin Langhoffin luona hänen huvilassaan Miniatossa Espoossa. Hän mainitsi silloin sen mahdollisuuden, että tulisi pian eroamaan, ja halusi kuulla minun mielipiteeni siitä. Esitin silloin kaikki ne syyt, jotka näyttivät olevan sitä vastaan, että hän jättäisi paikkansa. Me tapasimme jälleen toisemme syyskuun puolivälissä. Hän oli silloin astunut, niinkuin näytti, ratkaisevan askelen, josta hän antoi lähempiä tietoja. Venäjän hallitus oli ilmoittanut aikomuksensa liittää Venäjään kaksi Karjalan-kannaksen suomalaista rajapitäjää. Tästä aikomuksesta oli Langhoff pidetty kokonaan tietämättömänä. Tämä seikka sekä vaasalaisten hänelle osoittama avoin kirje samasta asiasta olivat aiheuttaneet sen, että hän oli päättänyt erota. Sitä ennen oli hän kuitenkin tahtonut koettaa vaikuttaa keisariin. Esittelyssä syyskuun 7 päivänä hän oli avoimesti sanonut tälle "niin paljon kuin ministerivaltiosihteeri yleensä voi hallitsijalle sanoa" ja m.m. sanasta sanaan erikoisella korostuksella lukenut H. Majesteettinsa hallitsijavakuutuksen. Keisari oli kuunnellut rauhallisesti ja suuttumatta, mutta oli sanonut, että valtakunnan etu vaati toimenpiteitä, jotka tulivat ristiriitaan Suomen lakien kanssa. Hän ei enää tuntenut olevansa lupaustensa sitoma, sitten kuin muutettu lainsäädäntöjärjestys oli hyväksytty Venäjällä. Valtakunnanneuvosto ja valtakunnanduuma olivat vastuunalaiset siitä. Langhoff pyysi silloin saada eronsa, perustellen pyyntöään sillä, ettei hänellä enää ollut vaikutusvaltaa Suomen asioihin ja että hänen senvuoksi oli mahdoton enää olla toimessaan. Keisari valitti Langhoffin aikomusta, mutta sanoi pitkän aikaa käsittäneensä, kuinka vaikea hänen asemansa oli, ja tahtoi senvuoksi suostua hänen eroonsa. Kuitenkin toivoi H. Majesteettinsa, että muodollinen ratkaisu lykättäisiin siksi, kunnes hän olisi löytänyt sopivan seuraajan. Langhoff suostui tähän. Hänen aikomuksensa oli matkustaa Krimille, keisarin oleskellessa siellä, valmiiksi kirjoitettuine eronpyyntöineen, joka silloin viipymättä allekirjoitettaisiin. Silloin olisi selvää, että häntä ei ollut erotettu epäsuosiosta, sillä sitä iloa ei Langhoff tahtonut suoda vihamiehilleen. Langhoff oli pyytänyt, että H. Majesteettinsa ei valitsisi hänen seuraajakseen ketään Suomen todellista vihamiestä; heidän piirinsä ulkopuoleltakin saattoi H. Majesteettinsa löytää uskollisia palvelijoita, jotka olisivat toimeen sopivia. Keisari oli sanonut olevansa samaa mieltä.

Syyskuun 18 päivän iltana 1911 saapui tieto Stolypinin murhasta, ja vähän sen jälkeen saatiin tietää, että Kokovtseff oli nimitetty pääministeriksi. Tämä muutos antoi toiveita olojen paranemisesta lähinnä siten, että se mahdollisesti aiheuttaisi Seynin eron. Stolypin oli ollut tämän mahtavin tuki. Se ajatus, ettei Langhoffin, jonka suhteet Kokovtseffiin olivat hyvät, nyt ei pitäisi erota, oli lähellä. Minä kävin Hermansonin luona puhuakseni hänen kanssaan asiasta. Olimme yksimielisiä siitä, että jos lykkäys vielä olisi mahdollinen, Langhoffin pitäisi käyttää sitä hyväkseen, mistä minä viipymättä kirjoitin hänelle.

Vastauskirjeessään Langhoff ilmoitti, että hän oli käynyt Kokovtseffin luona. Mitään varmaa tämän politiikan tulevasta suunnasta ei hän vielä voinut ilmoittaa, "mutta", kirjoitti hän, "yhden asian tiedämme varmasti, nimittäin sen, että Kokovtseff yleensä, jollei puhtaasta myötätunnosta, niin ehkäpä siksi, että pitää sitä viisaana, ei ole osoittanut nurjuutta meitä kohtaan, vaan pikemmin aivan päinvastoin, ja minun suhteeni häneen ovat aina olleet mitä parhaat. Siksi on aivan luonnollista, että minulle olisi paljon miellyttävämpää olla tekemisissä hänen kuin hänen edeltäjänsä kanssa." Langhoff oli ilmoittanut Kokovtseffille eronpyynnöstään, josta tämä oli hyvin hämmästynyt ja sanonut, että hän tahtoi käyttää kaiken suostuttelukykynsä saadakseen Langhoffin jäämään paikallensa. Tämä oli luvannut olla tekemättä mitään, joka voisi jouduttaa ratkaisua. "Toisin", kirjoitti hän, "eivät asiat voi päättyä, kuin että minun läheisessä tulevaisuudessa täytyy erota, sillä minun on mahdoton kauemmin olla yhteistyössä maan nykyisen korkeimman hallitusmiehen kanssa". Muutamia päiviä myöhemmin Langhoff ilmoitti suullisesti, että hänellä oli ollut toinen keskustelu uuden pääministerin kanssa, jolloin tämä uudelleen oli lausunut toivomuksenaan, että Langhoff jäisi paikalleen. Kokovtseff oli luvannut itse ottaa asian puheeksi keisarin kanssa, kun piakkoin kävisi hänen luonaan Krimillä. Minustakin näytti siltä, että lykkäyksellä voisi olla suuri merkitys, sillä kaikesta mitä Kokovtseff oli sanonut Langhoffille, voi tehdä sen johtopäätöksen, että hän toivoi Suomen kysymyksen rauhallista ratkaisua, vaikka hänen toistaiseksi täytyikin ottaa huomioon kansalliskiihkoisten vaatimukset. Viipurin läänin pitäjäin erottamisesta oli Kokovtseff selittänyt, että menisi pitkä aika, useita vuosia, ennenkuin se kysymys voisi tulla selvitetyksi. Asevelvollisuuskysymyksen sovinnollinen ratkaisu piti, Kokovtseffin mukaan, saada aikaan. Eduskunnan, arveli hän, pitäisi suostua sotilasveroon. Pitäisihän olla suuri helpotus maalle, että se voi ostaa itsensä vapaaksi sotilastaakasta. Minä pyysin Langhoffia ylläpitämään Kokovtseffissa sitä ajatusta, että sovinnollinen ratkaisu välttämättömin myönnytyksin Suomen puolelta ei olisi mahdoton, jos vain laillista järjestystä noudatettiin.

[Lokakuun 3 päivänä olin saanut ministerivaltiosihteerin apulaiselta, kenraali v. Etteriltä kirjeen, joka m.m. sisälsi seuraavaa: "Tilanne on yhä edelleen epävarma, epäselvä ja synkkä, mutta luullaan kuitenkin, että tulevaisuus vähän valkenee. Äkkikäännettä ei voida odottaa, mutta asteittainen suunnanmuutos on mahdollinen.

"On kärsivällisesti seurattava tapausten kulkua. — — — Mutta sitä ikävämpää on, että Langhoffilla oli ratkaiseva keskustelunsa viikkoa liian aikaisin. Silloin hänen tekonsa oli täysin ymmärrettävä, mutta nyt olisi hänen eronsa hyvin ikävä. Toivokaamme, että asia vielä voidaan järjestää, ja siinä tapauksessa on hänen tekonsa hänelle eduksi. — — — Minä tein parhaani rohkaistakseni häntä, mutta olen varma, että Herra Sijaiskansleri onnistuu siinä paljon paremmin kuin minä, jos Herrat tapaavat toisensa.">[