Lokakuun lopulla Kokovtseff palasi Krimiltä. Keisari oli itse alkanut puhua hänen kanssaan Langhoffista, ja lausunut sen toivomuksen, että hän jäisi paikalleen. Keisari oli, kuten Langhoff kirjeessä minulle ilmoitti, "tahallaan kehoittanut minua odottamaan, kun pyysin eroa, ajatellen, että minä mahdollisesti vielä tuumisin asiaa, sekä sanonut täysin ymmärtävänsä vaikean asemani, kun minulle venäläiseltä taholta asetetaan vaatimuksia ja suomalaiselta taholta aivan päinvastaisia, mutta olevansa hyvin tyytyväinen, jos minä vielä voisin pysyä esittelijänpaikallani". Langhoff päätti, ettei hän "itsepäisesti vaatisi" eroansa, varsinkin kun se kysymys, joka lähinnä oli aiheuttanut hänen eronpyyntönsä (Viipurin läänin pitäjien erottaminen), nähtävästi pitemmäksi ajaksi oli joutunut syrjään.
Erokysymys sai nyt levätä jonkun aikaa. Mutta toukokuussa seuraavana vuonna (1912) Langhoff kirjoitti minulle: "Tahdon ilmaista sinulle, että katson nyt aivan mahdottomaksi jäädä paikalleni, ja olen myöskin valmistanut Kokovtseffia siihen. Hän koetti tosin taivutella minua ja sanoi, että minä suomalaisena isänmaanystävänä tulisin katumaan, kun saan nähdä eroni seuraukset. Minä pysyn kuitenkin päätöksessäni, sillä juuri suomalaisena isänmaanystävänä en voi kauemmin alistua näkemään, kuinka kaikki vähitellen revitään, ja kaikkein vähimmän tahdon itse millään tavalla olla mukana siinä. Ehdotusta Venäjän kielen voimaansaattamisesta en voi kannattaa ja olen sen jo sanonut. — — — Yliopiston puolesta olen hyvin pahoillani, jos se, niinkuin minun täytyy otaksua, joutuu asiasta kärsimään, mutta on niin monta muuta syytä, jotka tekevät jäämiseni mahdottomaksi, että en enää voi yliopiston vuoksi uhrautua." Sitä seuraavana aikana — me tapasimme toisemme m.m. Moskovan-käynnin aikana kesäkuussa — pohdimme erokysymystä keskusteluissamme joka puolelta. Kokovtseff oli luvannut lykätä lausunnon antamisen niistä kysymyksistä, joiden voimaansaattamisessa Langhoff ei tahtonut olla mukana, minkä kautta voitettaisiin aikaa. Langhoff päätti odottaa syksyyn.
Moskovasta palattuamme herätti E. Schybergson minussa sen ajatuksen, että olisi mahdollista saada kenraali Mannerheim Langhoffin seuraajaksi. Hän oli keisarin seurueeseen kuuluva kenraali, mikä osoitti, että H. Majesteettinsa oli kiintynyt häneen, ja sen lisäksihän nautti kunnioitusta Venäjän korkeammissa piireissä ja hänellä oli monta henkilökohtaista edellytystä puheenaolevaan toimeen. Minä ilmaisin ajatukseni Langhoffille, joka sanoi tuumineensa samaa asiaa, ja lupasi tilaisuuden tullen puhua Mannerheimin kanssa. Tehtiinkö mitään muuta asian hyväksi, en tullut tietämään.
Lokakuussa Langhoff ilmoitti minulle, että mitä tuli niihin Suomea koskeviin lakiehdotuksiin, joita ministerineuvoston tuli käsitellä, oli sovittu sellaisesta menettelytavasta, jonka kautta niiden käsittely lykkäytyi, niin että Langhoffin eroa vielä voitiin vähän viivyttää. "Minä toivon", kirjoitti hän, "että yliopistonuoriso ymmärtää pysyä rauhallisena näinä vaikeina aikoina eikä sekaannu politiikkaan, sillä sanon sen suoraan, etten kanslerina tahdo joutua siihen asemaan, että minun täytyisi ryhtyä toimenpiteisiin opiskelevaa nuorisoa vastaan, ja jos sitä vaadittaisiin, eroaisin mieluummin heti ja jättäisin sen jollekin toiselle". Kuukautta myöhemmin hän kirjoitti: "Kaipaan sanomattomasti päästä tästä taakasta, mutta en katso voivani nyt heti pyytää eroa, mutta teen sen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, jota luultavasti ei kauan tarvitse odottaa. Minä en voi nyt juuri jättää yliopistoa oman onnensa nojaan, kun minulla on ollut kuumia otteluita kenraalikuvernöörin kanssa, m.m. yliopiston vuoksi, ja luulen saaneeni joksikin aikaa torjutuksi hyökkäykset sitä vastaan, kun jyrkästi selitin, että niin kauan kuin minulla on kunnia olla yliopiston korkeimpana johtomiehenä, en tule sallimaan mitään vierasta sekaantumista." Juuri näihin aikoihin oli kenraalikuvernööriltä tullut kyselyitä, jotka koskivat "Hämäläiset Nuoret" ja "Keskusteluseura" nimisiä ylioppilasyhdistyksiä sekä akateemista laulukuntaa ja uusmaalaista osakuntaa, niiden Krestyn-vangeille järjestämäin kunnianosoitusten vuoksi, joihin kyselyihin minä viipymättä olin vastannut.
Tammikuun lopulla 1913 Langhoff ilmoitti minulle kirjeessä, että hän kahden kuukauden kuluttua vihdoin saisi eronsa. "Minä olen", kirjoitti hän, "pyytänyt sitä H. Majesteetiltaan, koska en enää voi kestää tätä asiaintilaa, kun kaikki nyt näyttää käyvän niinkuin silloin arvelin, kun varoitin julkaisemasta asetusta valtakunnallisesta lainsäädännöstä. H. Majesteettinsa on suostunut siihen, ja minun pitäisi, kuten sanottu, jäädä paikalleni vain kahdeksi kuukaudeksi, jotta asianomaisilla olisi tilaisuutta ja aikaa valita minulle seuraaja. Toivon, että kaikki järjestyy niin, että sinä voit pysyä paikallasi, mikä olisi yliopiston vastaiselle olemassaololle aivan välttämätöntä." Myöhemmin ilmoitti Langhoff suullisesti lähempiä yksityisseikkoja käynnistään keisarin luona. Syyksi uudistettuun eronpyyntöönsä hän oli maininnut Viipurin. hovioikeuden jäsenten tuomion, sen politiikan tuloksena, jota hän, vaikka turhaan, oli koettanut vastustaa. Keisari oli taasen valittanut sitä, että Langhoff jättäisi paikkansa, mutta sanoi ymmärtävänsä hänen asemansa vaikeuden. Kun Langhoff ilmoitti Kokovtseffille, mitä oli tehnyt, oli tämä huolissaan tarttunut päähänsä. Hän tahtoi koettaa saada sopivan seuraajan ja tuntui silloin ajatelleen entistä Venäjän ministeriä Makaroffia.
Kuukautta myöhemmin Langhoff ilmoitti, että senaattori Markoffilla oli suurimmat toiveet tulla hänen seuraajaksensa. Sitä olisi, Langhoffin mielipiteen mukaan, vallitsevissa oloissa pidettävä parhaana ratkaisuna. "Minä olen", kirjoitti hän, "ottanut vastuulleni sensuuntaisen työskentelyn. Yliopiston itsenäisyyttä pitäisi Markoffin koettaa ylläpitää ja tehneekin hän niin, ja minä saan sitäpaitsi tilaisuuden puhua hänen kanssaan, ennenkuin matkustan täältä. Sinun tulee joka tapauksessa, yliopiston vuoksi, koettaa pysyä paikallasi. Markoffin kanssa on verrattain helppo tulla toimeen — — — missään tapauksessa ei hän itse toivo yliopistolle mitään pahaa." Saatuaan tietää Langhoffin odotettavana olevasta erosta pyysi konsistori lähetystön kautta, että minä hänelle esiintoisin sen toivomuksen, että hän pysyisi kanslerinvirassa vielä senkin jälkeen kuin hän oli jättänyt ministerivaltiosihteerintoimen. Kirjelmässä huhtikuun 3 päivältä esiintoin minä tämän konsistorin toivomuksen. Langhoff vastasi siihen käsikirjeellä, josta minä annoin tiedon konsistorille. Yksityisesti hän kirjoitti minulle: "Olen syvästi liikutettu siitä hyvästä ajatuksesta, joka Herroilla Professoreilla minusta on, ja heidän lausumansa toivomus, että minä mahdollisesti jäisin paikalleni, on minulle paras palkinto kaikista niistä huolista ja vaikeuksista, joita näinä 7 vuotena olen saanut kokea. — — — Syistä, jotka jo suullisesti olen sinulle esittänyt, olisi minulle aivan mahdotonta pysyä v.t. kanslerina, vaikka otaksuisikin, että H. Majesteettinsa siihen suostuisi. Yliopistolle siitä tuskin olisi hyötyä, koska asemani todellisuudessa olisi aivan toinen kuin silloin kun minulla samalla on ministerivaltiosihteerintoimi, ja pelkään sen vuoksi, etten voisi mitään tehdä yliopiston hyväksi sellaisissa olosuhteissa."
Huhtikuun 12 päivänä 1913 oli Langhoffilla viimeinen esittelynsä. Hänen eronsa myönnettiin silloin lopullisesti ja hänen seuraajakseen nimitettiin senaattori Markoff. Kokovtseff oli siitä ollut yksimielinen Langhoffin kanssa. Kenraalikuvernööri oli tahtonut jotakin "Suomen erikoistuntijaa" venäläisten vihollistemme joukosta. Mutta Kokovtseff oli pyytänyt, että H. Majesteettinsa ei puhuisi Seynin kanssa Langhoffin seuraajasta. Keisarista oli hyvin vaikeata olla sitä tekemättä, mutta hän suostui siihen kuitenkin, ja kysymystä ei todella liene kosketeltu Seynin audienssilla.
"Menneen ajan valopilkkuihin luen lähinnä sen hyvän suhteen, joka on vallinnut yliopistoviranomaisten ja minun välilläni", kirjoitti Langhoff ilmoittaessaan erostaan. Yliopisto puolestaan voi tyydytyksellä ja kiitollisuudella muistaa niitä seitsemää verrattain rauhallista ja sen toiminnalle häiritsemätöntä vuotta, joiden aikana kenraali Langhoff oli ollut sen hallituksen johdossa. Luottamus oli ollut molemminpuolista.
Markoffin kansleriajalta 1913—1917.
Kun kenraali Markoff huhtikuun 12 päivänä 1913 nimitettiin ministerivaltiosihteeriksi, ei häntä oltu määrätty ottamaan haltuunsa yliopiston kanslerintointa. Sen johdosta kierteli sanomalehdissäkin huhuja siitä, että joku venäläinen — mainittiin kansanvalistusministeri — nimitettäisiin kansleriksi. Kysyttäessä ilmoitti kuitenkin kenraali von Etter minulle, että huhut varmuudella olivat perättömiä. Ei ollut mitään epäilystä siitä, että H. Majesteettinsa Markoffin ensi esittelyssä nimittäisi tämän mainittuun toimeen. Sama käsitys oli Markoffilla itsellään, kun minä toukokuun alussa kävin hänen luonaan Helsingissä. Toukokuun 12 päivänä saapui virallinen tieto, että H. Majesteettinsa oli uskonut uudelle ministerivaltiosihteerille kanslerintoimeen kuuluvain tehtävien hoitamisen.