Suomen valtiollinen itsenäisyys ja ulkovaltojen sille myöntämä tunnustus.
Ottaessaan meidät vastaan Saksan päämajassa marraskuun 26 päivänä Ludendorff oli voimakkaasti tähdentänyt, miten välttämätöntä Suomen hallituksen oli mahdollisimman pian julistaa maa itsenäiseksi, ja tästä asiasta oli heti ilmoitettu hallituksellemme. Missä määrin tuo vaikutti asiaan ratkaisevasti, en voi arvostella, mutta varmaa on, että ilmoitus kiiruhti sitä askelta, jonka senaatti otti julkaistessaan joulukuun 4:ntenä päivätyn itsenäisyysjulistuksen.
Palasin Berliinistä Tukholmaan joulukuun 2 päivänä. Kahta päivää myöhemmin saapui sinne senaattori J.K. Paasikivi Helsingistä ja 6 päivänä vielä maanviljelysneuvos H.G. Paloheimo, jotka oli lähetetty ilmoittamaan välittömästi odotettavissa olevasta itsenäisyysjulistuksesta sekä minun ohellani tekemään valmisteluja siihen suuntaan, että muut vallat sen hyväksyisivät. Kotimaasta käsin lausuttujen toivomusten mukaan oli minun otettava suorittaakseni työ Saksassa. Paasikivi määritteli asian muistiin painamansa vasta Tukholmassa kirjoitetun valtakirjan mukaan suullisesti, ja annettiin minulle siinä tehtäväksi myöskin esittää venäläisten joukkojen maasta poistamista koskeva vaatimus. Neuvotteluihimme otti osaa myöskin tohtori A. Törngren, joka oleskeli Tukholmassa ja jolla oli aikaisempi, eduskuntavaltuuskunnan taholta saatu poliittinen mandaatti. Minä kävin Paasikiven keralla tapaamassa entistä ulkoasiainministeriä Lindmania saadakseni häneltä ystävällisiä neuvoja, miten oli meneteltävä varsinkin Skandinavian maissa. Paasikivi ja Törngren kävivät valtioministeri Edenin puheilla — luullakseni joulukuun 7 päivänä — mutta keskustelu hänen kanssaan ei tehnyt heihin kovinkaan rohkaisevaa vaikutusta. Hän oli lausunut, että Ruotsin hallitus luultavasti tulisi asettumaan odottavalle kannalle Suomen itsenäisyyteen nähden, koska näytti toistaiseksi epäselvältä, voisiko Suomi toteuttaa itsenäisyyttänsä.
Haaparannasta saapuneella sähkösanomalla oli meille joulukuun 6 päivänä ilmoitettu, että senaatti oli julkaissut itsenäisyysjulistuksen aiotussa muodossa ja että se 7 päivänä esitettäisiin eduskunnalle, jonka kannasta oltiin varmoja. Lähetin silloin kohta yleisesikunnan poliittiselle jaostolle seuraavan sähkösanoman:
"Suomen itsenäisyysjulistuksen antanut joulukuun neljäntenä eduskunnan valitsema hallitus. Hallitus ja kaikki eduskunnan porvarilliset puolueet ovat antaneet tehtäväkseni saattaa tämä päämajan ja ulkoasiainministeriön tietoon ja ovat lausuneet yksimielisenä toivomuksenaan, että Saksa aseleposopimuksessaan ottaisi huomioon Suomen itsemääräämisoikeuden ja vaatisi venäläisiä joukkoja sekä laivastoa ja linnoitusgarnisoneja vietäviksi pois Suomesta. Pyydän ilmoittamaan tämän asianomaisille viranomaisille. Tulen Suomen valtuutettuna ensi viikon keskivaiheilla Berliiniin."
Saksan ja Venäjän kesken käydyt neuvottelut olivat sillä välin alkaneet Brest-Litovskissa, ja levottomuus, että voitaisiin päättää jotakin ratkaisevaa ottamatta huomioon Suomen etuja, vaikutti, että minä matkustin jälleen Berliiniin jo joulukuun 10 päivänä. Tärkeimpänä tehtävänäni siis oli vaikuttaa asianomaisiin siihen suuntaan, että Saksa parhaillaan käytävissä rauhanneuvotteluissa ottaisi asiamme omakseen ja auttaisi saamaan nuorta valtiotamme jaloilleen. Ulkoministeri von Kühlmann oli Brest-Litovskissa, mutta minun ulkoasiainministeriöön jättämäni kirjelmä osoitettiin kuitenkin hänelle. Sen sommitteli, ellen väärin muista, etupäässä professori Erich, ja siihen sisältyi selonteko Suomen valtiollisen itsenäisyyden synnystä ja sisällöstä sekä huomautus, että erityinen valtuuskunta saapuisi aivan pian Saksaan ja muihin keskusvaltoihin itsenäisyyttämme notifioimaan hankkiakseen sille tunnustuksen. Kirjelmässä, ensimmäisessä puhtaasti virallisessa nootissa, mikä on Suomen taholta jätetty Saksan hallitukselle, huomautettiin lisäksi, miten venäläis-suomalaisen valtioyhteyden pohja oli kadonnut ja kaikki oikeudellisesti määriteltävissä oleva venäläisten hallitsijanoikeuksien harjoittaminen lakannut sekä Suomi joutunut Venäjän vaihtuvista vallanpitäjistä onnettomasti riippuvaiseksi. Tuossa oli Suomen hallituksella ja eduskunnalla ollut riittävä peruste itsenäisyyden julistamiseen, joskin maassa olevan venäläisen sotaväen harjoittama väkivalta todellisuudessa esti Suomen hallitusvaltaa pääsemästä vapaasti vaikuttamaan. Kurittomien venäläisten joukkojen maasta poistaminen oli maan itsenäisyyden elinehto, jonka vuoksi minä hallituksemme puolesta vetosin hänen ylhäisyyteensä pyytäen häntä Venäjän kanssa neuvoteltaessa tässä suhteessa valvomaan vapaan Suomen etuja.
Jokseenkin samoin kuuluva kirjelmä jätettiin myöskin poliittiseen jaostoon edelleen toimitettavaksi kenraali Ludendorffille, joka hänkin vaikutti Saksan hallitukseen, jotta kirjelmässä mainitut näkökohdat tulisivat huomioonotetuiksi. Toivomuksemme tosiaan esitettiinkin asianmukaisella kannatuksella Saksan taholta Brest-Litovskin neuvotteluissa.
Tämän Berliinissä-oloni aikana, joka kesti ainoastaan muutamia päiviä, kävin myöskin persoonallisesti puhuttelemassa erinäisiä henkilöitä, jotta matkan tarkoitus tulisi saavutetuksi. Suomen rohkea päätös herätti iloa, mutta jossakin määrin epäillen suhtauduttiin sen toteuttamismahdollisuuteen. Ratsumestari, sittemmin kenraali Hannes Ignatius oli näihin aikoihin lyhyellä käynnillä Berliinissä, lähinnä saadakseen aikaan, että suomalainen pataljoona lähetettäisiin kotiin, mikä jo nyt näytti välttämättömältä. Myöskin von Bonsdorff oli yhä edelleen Berliinissä, ja hänen kanssaan minä palasin Tukholmaan joulukuun 17 päivänä.
Se oli meille Tukholmassa oleville suomalaisille eloisaa aikaa. Alexis Gripenberg oli saapunut sinne notifioimaan Paloheimon ja Paasikiven keralla, jotka olivat palanneet Törngrenin seurassa Kööpenhaminaan ja Kristianiaan tekemältään matkalta, Suomen itsenäisyyttä Skandinaavian maissa. Vastaava tehtävä Saksaa, Itävaltaa, Hollantia ja Sveitsiä varten oli uskottu Erichille, Sariolle ja minulle. Myöskin L. Kihlman, E. Wolff ja Holsti, joiden piti matkustaa Länsi-Euroopan maihin, olivat saapuneet Tukholmaan. Tyhjät valtakirjat, joissa oli Svinhufvudin allekirjoitus, oli tuotu salaa rajan yli, ja ne nyt asianmukaisesti täytettiin. Pidettiin yhteisiä ja yksityisiä konferensseja. Eräässä konferenssissa oli J. Castrén läsnä. Hän edusti tyytymättömyyttä ja kritiikkiä. Saksassa suorittamani toiminta ei ilmeisesti ollut löytänyt armoa hänen silmissään. Hänen mielestään täytyi olla agressiivisempi ja vaativampi. Diplomatiani oli tosiaankin noudattanut toista, nimittäin luottamuksen voittamisen latua.
Tukholmassa ollessani kävin pari kertaa puhuttelemassa parooni Luciusta ja salaneuvos Riezleriä, osalta voidakseni seurata Brest-Litovskin neuvotteluja, osalta keskustellakseni niistä, varsinkin venäläisten neuvottelijain muistutuksiin ja heidän osoittamaansa vastahakoisuuteen nähden. Ulkoasiainministeriön välityksellä lähetettiin Brest-Litovskiin pitkänlainen sähkösanoma, jonka sanamuotoa minulla valitettavasti ei ole säilyssä. Yhteys kotimaahan oli tähän aikaan vielä varsin hankala. "Itsenäisyys" oli olemassa ainoastaan paperilla. Sähkölennätintä ei voitu käyttää poliittisissa asioissa muuten kuin aivan peitetyssä muodossa. Kirjalliset tiedonannot täytyi joko kirjoittaa näkymättömällä musteella tai salateitä kuljettaa rajan yli. Millä kannalla kysymyksemme oli Brest-Litovskissa siihen aikaan, kun minä jälleen lähdin Tukholmasta matkustaakseni Berliiniin, käy parhaiten ilmi joulukuun 23 päivänä Svinhufvudille lähettämästäni tiedonannosta. Se oli sisällöltään seuraavanlainen: