Uutinen esiintyi sanomalehdissä vasta joulukuun 31 päivänä. Sen mukaan, mitä von dem Bussche erään vastaanottonsa aikana mainitsi, riippui tämä siitä, että oli tahdottu ennen julkaisemista odottaa ilmoitusta suomalaisen lähetystön käynnistä Ruotsin kuninkaan luona.
Ehto, että oli käännyttävä Venäjän puoleen, ennenkuin itsenäisyydellemme voitiin myöntää tunnustus Saksan taholta, oli meistä varsin epämiellyttävä, mutta myöhemmin se osoittautui hyvin harkituksi. Ainoastaan Saksan painostuksen avulla oli Venäjän tunnustus saatavissa, ja tämä taas oli välttämätön, jotta voitiin vaatia venäläisiä joukkoja poistettaviksi Suomesta. Venäjän taholta kieltäydyttiin yhä ollenkaan ryhtymästä Suomen kysymystä käsittelemään rauhanneuvotteluissa, ennenkuin oli tehty esitys mainitussa tarkoituksessa. Joka tapauksessa oli joudutettava asiaa senaatissa, jossa oltiin sangen vastahakoisia ryhtymään kysymyksessäolevaan toimenpiteeseen. Joulukuun 29 päivänä me vielä lähetimme poliittisen jaoston välityksellä Svinhufvudille seuraavan sähkösanoman: "Ulkoasiainministeriöstä saamiemme tiedonantojen nojalla pyydämme hartaasti senaattia tekemään Venäjän hallitukselle riippumattomuuden tunnustamista koskevan ehdotuksen. Silloin Suomen asia rauhanneuvotteluissa selvä, muuten vaara tarjona, että kaikki Saksan taholta hyväksemme tehdyt ponnistukset turhat. Käynti valtakunnankanslerin luona sujui suotuisasti. Hjelt. Erich. Sario."
Saksan hallitukselle (ulkoasiainministerille, joka oli Brest-Litovskissa) jätimme vielä Erichin sommitteleman kirjelmän, joka kosketteli rauhanneuvotteluissa huomioonotettavia suomalaisten toivomuksia. Kirjelmää seurasivat erinäiset liitteet (Itä-Karjalan kysymystä y.m. koskevat). Jäljennös jätettiin poliittiseen jaostoon toimitettavaksi edelleen armeijan ylijohdolle.
Kotimaasta saapui nyt Tukholman kautta erinäisiä sähkösanomatietoja, joiden mukaan ensin Enckell ja sitten Svinhufvud olivat matkustaneet Pietariin tekemään Venäjän hallitukselle itsenäisyytemme tunnustamista koskevan esityksen. Tammikuun 2 päivänä sain A. Gripenbergiltä seuraavan sähkösanoman: "Renvall pyytää ilmoittamaan senaatin tunnustamisehdotus jätetty Venäjän hallitukselle. Senaatinpuheenjohtaja palaa tammikuun 1 Pietarista." Minä pidin tätä virallisena ilmoituksena siitä, että vaadittu toimenpide oli suoritettu. Sanomalehdissä näkyi ristiriitaisia tietoja siitä, minkä vastauksen Venäjän hallitus tulisi antamaan. Ulkoasiainministeriössä meitä neuvottiin odottamaan asiain kehittymistä. Koska saksalaiselta taholta oli esitetty vain se vaatimus, että Suomen taholta oli käännyttävä Venäjän hallituksen puoleen eikä ollut pantu mitään vastausta koskevaa ehtoa, kirjoitin minä v.t. ulkoasiainministerille (von dem Busschelle) kirjeen, jossa huomautettiin, että Suomi nyt oli täyttänyt sen, mikä oli asetettu Saksan diplomaattisen esiintymisen ehdoksi, ja lausuin julki pelkoni asian enemmästä viivyttämisestä johtuvain seurausten suhteen. Sellainen viivytys aiheuttaisi Suomessa mitä suurinta pettymystä. Jokseenkin samanlainen kirje lähetettiin Ludendorffille. Seuraavina päivinä saapui tieto, että komissaarien neuvosto Pietarissa oli puoltanut ja toimeenpaneva keskuskomitea hyväksynyt Suomen itsenäisyyden. Ilman Saksan taholta tapahtuvaa painostusta ei tuota tulosta olisi saavutettu.
Tammikuun 5 päivänä tiesivät sanomalehdet kertoa, että Ruotsi oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden. Tuo oli sinänsä ilahduttavaa, vaikka meihin vaikuttikin masentavasti, että Saksan vastaus yhä viipyi. Seuraavana päivänä, kuudentena, minä sain puhelimitse kutsun saapua Hauptmann von Hülsenin luo, joka ilmoitti, että Ruotsin hallituksen antama tunnustus oli tapahtunut Saksan kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti ja että Saksan oma tunnustus oli välittömästi odotettavissa. Samana päivänä me saimme kutsun saapua iltapuolella valtiokanslerin luo. Hän otti meidät vastaan von dem Busschen läsnäollessa ja lausui suunnilleen seuraavaa: "Minun tehtävänäni on antaa se ilahduttava tieto, että Hänen Majesteettinsa keisari on jättänyt toimekseni Saksan hallituksen puolesta tunnustaa Suomen itsenäinen tasavalta. Samalla toivotan uudelle pohjolaan syntyneelle valtiolle parasta onnea."
Minä lausuin edustajain ja maamme puolesta julki kiitollisuutemme Saksan hallitusta kohtaan ja huomautin, että Saksan tunnustus oli meille merkityksellisempi kuin minkään muun vallan. Seuranneen lyhyen keskustelun aikana kreivi Hertling ilmoitti Hänen Majesteettinsa jostakin muusta syystä käyneen samana päivänä hänen luonansa ja ilmaisseen erikoisen mielihyvänsä sen johdosta, että Suomi nyt oli saavuttanut pyrkimystensä päämäärän. Kysyttäessä, oliko tunnustaminen päätetty samana päivänä, vastasi Hertling, että se oli tapahtunut jo 4 päivänä, vaikka päätöksestä oli annettu tieto vasta nyt. Oli pidetty sopivana, että Ruotsi lähimpänä naapurivaltiona antoi tunnustuksensa ensin. Hertling huomautti keskustelun aikana, että maallamme varmaan oli vielä paljon vaikeuksia voitettavanaan, minkä me todensimme, mutta samalla hän lausui toivovansa, että kansamme tulee vaikeuksista suoriutumaan saadessaan vapaasti hallita itseänsä.
Iloisina siitä, että olimme ponnistuksissamme onnistuneet ja että suuri tarkoitusperä oli saavutettu, palasimme asuntoomme. Olimme jo aikaisemmin, päivän merkitystä aavistamatta, kutsuneet illalliselle muutamia Suomen-ystäviä. Olimme uutisesta vaiti, kunnes minä lyhyessä puheessa ilmaisin päivän merkittävän tapauksen. Syntyi suuri riemu, ja maljoja juotiin uuden valtion tulevaisuuden onneksi. Myöskin kaksi suomalaisen jääkäripataljoonan upseeria, Ausfeld ja Stahel, olivat kutsuttujen vieraiden joukossa. Heidän toivomustaan noudattaen lähetettiin seuraavana päivänä meidän kolmen allekirjoittama kirjelmä pataljoonalle juhlallisesti luettavaksi. Kirjelmässä ilmoitettiin tuo iloinen uutinen ja muistettiin joukon uhrautuvaa toimintaa kansamme itsenäisyyspyrkimyksen kannattamisessa sekä lausuttiin vakaumuksena "että joukko pian oli saava tilaisuuden suoranaisesti palvella vapaata itsenäistä Suomea ja ryhtyä lujittamaan sen kansallista tulevaisuutta".
Tunnustuksen johdosta lähetimme kiitossähkösanoman keisarille ja iloksemme saimme sähkösanomavastauksen, jossa hän kiitti "ilmituodusta mielialasta" ja lausui: "Minäkin toivon mitä vilpittömimmin, että se osuus, joka Saksalla on itsenäisen Suomen valtion perustamisessa ja varmentamisessa, muodostaa hyvän pohjan saksalais-suomalaisille suhteille, ja toivon, että niiden kehittelemistä tulee elähdyttämään molemminpuolisen luottamuksen ja hyvän naapuruuden henki".[1]
Lähinnä seuraavina päivinä saapui lukuisia onnittelusähkösanomia yhdyskunnilta ja yksityisiltä Suomen ystäviltä, kuten Lyypekin kauppakamarilta, Stettinin kaupungilta, professori Euckenilta y.m. Erikoisen ilahduttavaa huomaavaisuutta osoitettiin Saksan valtiopäiväin taholta. Kun valtiopäiväin päävaliokunta (Hauptausschuss) kokoontui, avasi puheenjohtaja Fehrenbach kokouksen seuraavin sanoin: "Tyydytykseksemme toteamme, että Suomen kansa on vaikeiden ja pitkällisten taistelujen jälkeen saavuttanut itsenäisyytensä ja että Venäjä, Ruotsi ja Saksan valtakunta ovat tämän itsenäisyyden tunnustaneet. Me toivotamme Suomelle parhainta onnea ja toivomme, että sen ja Saksan valtakunnan välillä ylläpidetään hyvät ja kestävät suhteet erityisesti taloudellisellakin alalla." Lausunnon otti valiokunta vastaan vilkkain suosionosoituksin. Minä lähetin Fehrenbachille kiitoskirjelmän, jonka hän myöskin esitti valiokunnalle ja joka julkaistiin sanomalehdissä.
Tärkein tehtävämme, Saksan tunnustuksen hankkiminen, oli onnellisesti suoritettu. Tehtäväämme kuului kumminkin Suomen itsenäisyyden notifioiminen myöskin Itävalta-Unkarissa, Hollannissa ja Sveitsissä. Tammikuun 7 päivänä kävin puhuttelemassa Itävallan lähettilästä, prinssi Hohenlohe-Schillingsfürstiä ilmoittaakseni pian tapahtuvasta käynnistämme Wienissä. Prinssi, miellyttävä, kohtelias viidenkymmenen vuoden ikäinen mies, oli hyvin myötämielinen ja lupasi ryhtyä kaikkiin valmistaviin toimenpiteisiin. Hän on käynyt Suomessa ja tuntee suurta mielenkiintoa maatamme kohtaan.