Saksalaiset neuvottelijat käyttivät nyt ilmoituksiamme, mutta heidän vastalauseensa, kuten tunnettua, eivät vaikuttaneet mitään Venäjän hallitukseen, joka keksi verukkeita ja kielsi asian oikean laidan, mutta todellisuudessa jatkuvasti avusti kapinaa. Von Kühlmann toimitti minulle seuraavan otteen Brest-Litovskissa pidetystä pöytäkirjasta helmikuun 11 päivältä:
"Kenraali Hoffmann: Minun on esitettävä seuraavaa: Tänne saapuneiden tiedonantojen mukaan ei venäläisiä joukkoja viedä pois Suomesta, kuten Venäjän hallituksen taholta on moneen kertaan selitetty tehtävän, vaan niitä päinvastoin lisätään. Sellaiset suuret joukkojensiirrot eivät vastaa täällä solmitun aselevon henkeä, joten minun on ilmaistava näiden joukkojensiirtojen johdosta vastalauseeni.
"Herra Trotski: Mikäli tiedän, on Suomessa olevien venäläisten joukkojen lukumäärää aselevon allekirjoittamisen jälkeen erinomaisesti vähennetty. Otan sen todistaakseni herra kenraali Hoffmannille. Tosin en ole riittävässä määrin perehtynyt sotilaallisiin näkökantoihin, mutta uskon kumminkin, ettei Suomessa ole joukkojamme Saksan joukkoja vastustamassa".[3]
Sitä tietä ilmeisesti ei ollut paljoakaan saavutettavissa. Helsingistä saapuvat huolestuttavat tiedot aiheuttivat kumminkin sen, että minä joitakin päiviä myöhemmin lähetin vielä Ludendorffille ja von Kühlmannille samaa asiaa koskevat sähkösanomat. Edelliselle osoitetun sähkösanoman loppuosa kuului:
"Pääkaupunki Helsinki, sen porvarilliset asukkaat, niiden joukossa älystömme ja kulttuurimme etevimmät edustajat, ja runsaat määrät aineellista omaisuutta ovat bolshevikien käsissä. Bolshevikit aikovat hävittää kaikki. Itsensäpuolustaminen on tässä mahdotonta. Pyydän hallitukseni nimessä hartaasti, että esitettäisiin vastalause ja uhattaisiin vastatoimenpiteillä, elleivät verilöylyt ja hävitykset Helsingissä lopu." Vastalauseiden aika oli kuitenkin ohi. Toisessa ja tehokkaammassa muodossa annettavan avun aika oli tullut.
Sillä välin oli aina kapinan puhkeamisesta asti innokkaasti jatkettu valmisteluja aseiden ostamiseksi ja lähettämiseksi Suomen talonpoikaisarmeijalle sekä toimenpiteitä pataljoonan kotiinlähettämiseksi. Kotimaasta saapuneissa sähkösanomissa vaadittiin pikaista apua, sitäkin tärkeämmin, kun toiveet saada aseita Ruotsista olivat vähäiset. Niinpä saapui esim. seuraava sähkösanoma, päivättynä Tukholmassa tammikuun 30:ntenä: "Kenraali Mannerheim pyytää tänään tänne saapuneen maaherra Heikelin kautta hartaasti heti lähettämään kaksi saksa- laista yleisesikuntaupseeria hänen apulaisikseen sekä kuljettamaan maahan ainakin 10,000-20,000 kivääriä. 50 konekivääriä ammuksineen — — — sekä 100 jääkäriä." Kotimaassa vallitsi ilmeisesti sellainen käsitys, että kaikki voi tapahtua tuota pikaa, mutta niin ei ollut laita. Pataljoonan kotiinmatkustamiseen, jota koskeva kysymys oli herätetty jo paljoa aikaisemmin, antoi valtiosihteeri von Kühlmann suostumuksensa vasta tammikuun 31 päivänä, mutta edellyttäen, että joukko matkustaisi ilman aseita ja sotilaallisia varustuksia. Aselähetysten taas piti siirtyä tuonnemmaksi, jottei Saksa "joutuisi kieroon asemaan suhteessaan venäläisiin". Tilanne oli meille kiusallinen ja kotona käydylle taistelulle arveluttava. Emme säästelleet ponnistuksia saadaksemme asekysymyksen järjestetyksi, ja varsinkin Thesleff oli tällöin hyvin toimekas. Poliittisessa jaostossa olevat ystävämme, Hauptmannit von Hülsen ja Püschel, avustivat meitä mitä innokkaimmin. Helmikuun 1 päivänä lähetti Sektion Politik päämajaan sähkösanoman, joka sisälsi m.m. seuraavaa: "Hjelt ja suomalainen kenraali Mannerheim pyytävät hartaasti aseita ja ampumavaroja. Pyydetään myöskin siellä vaikuttamaan hänen Ylh. von Kühlmanniin, jotta saataisiin lupa lähettää aseita ja ampumavaroja." Alivaltiosihteeri von dem Busschen myötävaikutuksella asia järjestettiin ulkoasiainministeriössä toivomuksen mukaisesti. Saksalaisten viranomaisten neuvoa noudattaen ei aseita kumminkaan ostanut suoranaisesti Suomen valtio eikä niitä myöskään muodollisesti myynyt Saksan sotaministeriö, vaan koko asian välitti saksalainen toiminimi Mannesmann ja ostajana oli toiminimi Mauritz Gripenberg Helsingistä. Minä todistin kumminkin erityisessä asiakirjassa, että Suomen valtio oli tavaroiden oikea vastaanottaja ja vastasi maksuista.
Kaiken nopeassa järjestämisessä olivat uskolliset apumiehemme von Hülsen ja Püschel väsymättömät, ja yksin siten ovat he avustaneet vapaustaistelumme onnellista suorittamista ansiokkaalla työllä, jonka merkitystä ei voi arvioida kyllin suureksi. Virallisena valtuutettuna minä luonnollisesti otin osaa tarkempiin neuvotteluihin ja ratkaisuihin, mutta käytännöllisistä toimenpiteistä huolehtivat suomalaisella taholla lähinnä Thesleff ja Gripenberg, jotka olivat asiantuntijoita ja voivat yksinomaisemmin antautua tähän tehtävään.
Helmikuun 8 päivänä olivat aseiden hankintaa koskevat välikirjat valmiit ja ne allekirjoitettiin yleisesikunnassa. Ensimmäisten lähetysten hinta nousi, alhaalle arvioituna, 8 tai 9 miljoonaan markkaan. Saman päivän iltana matkustivat Thesleff ja M. Gripenberg sekä eräitä jääkäreitä ja muutamia muita Berliiniin saapuneita suomalaisia Libauhun. Thesleffin piti seurata pataljoonaa kotimaahan. Me söimme yhdessä illallista Bristol-hotellissa ja saatoimme sitten lähtijät Friedrichstrassen asemalle. Oli vakava tuokio, kun juna lähti liikkeelle pohjoiseen päin. Me uskoimme sydämestämme, että pataljoona tulisi kunnialla täyttämään sen tehtävän, johon se kauan oli valmistunut ja jota se oli kärsimättömästi odottanut. Eikä uskomme joutunutkaan häpeään.
Aseiden ja pataljoonan kuljetusta varten oli kauppaneuvos L. Krogius, joka oleskeli Tukholmassa, asettanut käytettäväksi aluksia: Poseidonin, Miran ja Virgon aseita ja Arcturuksen joukkoa varten. Aluksia varten tehtiin meriasiain-johdon kanssa 1,300 kivihiilitonnia koskeva välikirja. Päätettiin, että kaksi alusta, Poseidon ja Mira, lähtevät 11 päivän illalla Danzigista, Virgon jäädessä toistaiseksi sinne. Pataljoonan lähtö määrättiin 15 päiväksi klo 9:ksi aamulla. Ruotsalainen matkavartio oli luvattu seuraamaan aluksia Öölannin eteläkärjestä Kokkolaa vastapäätä olevaan Holmöhön, missä lasti oli purettava. Sammon piti kohdata aselaivat Arholman luona Tukholmaan johtavan reitin ulkopuolella. Arcturuksen piti Arholman luona odottaa Sammon paluuta Pohjanlahdelta. Erinäiset seikat, osaksi Tukholmasta saapuneista epätäydellisistä tiedonannoista aiheutuneet väärinkäsitykset, osaksi Itämeren pohjoisosassa ja Pohjanlahdella vallitsevat hankalat jääsuhteet vaikuttivat kumminkin, että alusten lähtö ja perilletulo hiukan viivästyi ja että suunnitelmia oli jonkin verran muutettava. Kaikki onnistui kuitenkin hyvin. Aselähetykset tulivat hyvässä kunnossa määräpaikkaansa, ja pataljoona saapui Vaasaan helmikuun 26 päivänä. Apu tuli vielä ajoissa aseettomille ja koulutettua miehistöä puuttuville joukoillemme. Jääkärien osuus vapaustaistelussamme on hyvin tunnettu, mutta Saksan avunannosta puhuttaessa ei pidä myöskään unohtaa aselähetysten merkitystä. Niillä vähillä asemäärillä, mitä oli salaa kuljetettu Ruotsista, ei olisi voitu saada paljoakaan aikaan. Ilman Saksan aselähetyksiä, joita jatkui kauan, olisi valkoisten eteneminen etelään päin ollut mahdoton. Se into, millä Mannerheim kiiruhti aselähetyksiä ja hänen tyytymättömyytensä, kun kaikki ei sujunut toiveiden mukaan, on hyvin ymmärrettävissä.
Saksalaiset upseerit Ausfeld, von Coler, Stahel y.m., jotka olivat palvelleet suomalaisessa jääkäripataljoonassa ja kiintyneet siihen, matkustivat Tukholman ja Haaparannan kautta Vaasaan maaliskuun 1 päivänä. He uhkuivat rohkeata luottamusta ja taisteluhalua.