Muutamia päiviä pataljoonan Libausta lähdettyä, helmikuun 17:ntenä, sain minä kenraali Ludendorffilta seuraavan sähkösanoman:
"Everstiluutnantti Thesleff lähetti minulle 27 jääkäripataljoonan lähtiessä kiitossähkösanoman, joka on minua erittäin ilahduttanut. Olkoon nuorten suomalaisten matka ja heidän onnellinen perilletulonsa hyvänä tulevaisuudenenteenä heidän kotimaallensa, jonka kehitys ja voimistuminen on tuonnempanakin oleva minulle sydämen asia molempain maittemme yhteiseksi onneksi. Vallatkoon Suomen kansan ennen kaikkea se vakaumus, että ainoastaan kaikkien voimien määräperäinen kokoaminen syrjäyttämällä hajautuvat harrastukset ja rautainen tahto voivat kaikista vaikeuksista huolimatta johtaa voittoon." Vastaussähkösanomassani minä lausuin: — — — "Kotimaalleni lausutut lämpimät onnentoivotukset ja t. Ylhäisyytenne luja luottamus sen tulevaisuuteen luovat minuun varmuutta siitä, että me nykyisessä hädänalaisessa tilassammekin voimme toivoa saavamme tukea armeijan ylijohdolta. Se, mitä t. Ylh. lausui, on oleva hallitukselleni ja hallitukselle uskollisille joukoillemme voimakkaana yllykkeenä nyt käydyssä vaikeassa ja verisessä taistelussa isänmaan, vapauden ja laillisen järjestyksen puolesta vihollisia vastaan, jotka ovat myöskin Saksan, saksalaisen kulttuurin ja valtiojärjestyksen vihollisia".[4]
Helmikuun 28 päivänä minä jätin valtakunnankanslerille hallituksen Vaasasta 26 päivänä lähettämän sähkösanoman, joka sisälsi m.m. seuraavaa:
"Tänä iloisena päivänä, jolloin Saksassa koulutetut suomalaiset jääkärit ovat palanneet kotimaahansa taistellakseen Suomen maaperällä maamme vapauden ja riippumattomuuden puolesta, tuntee Suomen hallitus mitä vilpittömintä tarvetta ilmaista Hänen Majesteetilleen Saksan keisarille ja keisarilliselle hallitukselle ihailunsa Saksan kansan ja sen mainehikkaan ylimmän sodanjohtajan loistavien tekojen johdosta ja lausua Suomen kansan sydämen syvyydestä kumpuavan kiitoksen kaikesta, mitä Saksa on tehnyt kansamme ja nyt tasan kolme vuotta sitten vapaaehtoisesti saksalaiseen asepalvelukseen astuneitten suomalaisten jääkärien hyväksi."
Brest-Litovskin neuvottelut olivat keskeytyneet helmikuun 11 päivänä, ja seitsemän päivää myöhemmin kului aselepo umpeen. Eteneminen Itämerenmaakunnissa pohjoista kohti alkoi 19:ntenä. Saksa voi nyt toimia vapaasti Venäjään nähden, ja toiveet saada Saksa sotilaalliseen toimintaan Suomessa olivat lisääntyneet. Helmikuun 14 päivänä kävi luonani von Hülsen, joka ilmoitti minulle Ludendorffilta saapuneen sähkösanoman, jossa von Hülsenille annettiin tehtäväksi kehoittaa minua aikaisempiin esityksiin vedoten lähettämään kiireellinen pyyntö saada Saksan apua Suomelle sen hädänalaisessa tilassa. Kirjelmä laadittiin yksissä neuvoin Erichin kanssa ja lähetettiin jo samana päivänä sekä Ludendorffille että valtakunnankanslerille. Tämä kehoitus ilmeisesti merkitsi, että sotilaallisella taholla oli olemassa määrättyjä aikeita tehokkaan sotilaallisen avun antamiseksi maallemme. Mikäli myöhemmin kuulin oli Tukholmassa oleva Saksan sotilasattashea von Giese, joka aina oli osoittanut lämmintä myötätuntoa maatamme kohtaan, sikäläistä tilannetta koskevassa tiedonannossaan puoltanut pienehkön sotavoiman lähettämistä Suomen avuksi taistelussa bolshevismia vastaan. Von Giese oli sitä mieltä, että Saksallekin oli tärkeätä, että bolshevikivaara torjuttiin jo Suomessa, ennenkuin se ehti levitä muihin pohjoismaihin ja sitä tietä Saksaan. Kenties tämä tiedonanto osaltaan vaikutti, että Saksan sotilasjohdon tarkoitukset Suomeen nähden ja sen halukkuus kuuntelemaan vetoomustamme nyt saivat määrätymmän muodon. Bolshevismin eteneminen Itämerenmaakunnissa ja Suomessa oli niitä asioita, jotka näihin aikoihin kiinnittivät Saksan sanomalehdistön mieltä. Myöskin Suomen vapaustaistelu sai osakseen paljon huomiota, ja sanomalehdet olivat hyvin halukkaita saamaan meiltä tietoja sen kulusta.
Suomesta tulevat sähkösanomatiedot, jotka saapuivat meille Tukholman kautta, olivat yleensä varsin huolestuttavia. A. Gripenbergiltä sain minä näihin aikoihin m.m. seuraavan hälyyttävän lennätintiedon:
"Tilanne Suomessa epätoivoinen. Yliopistonuoriso äärimmäisessä vaarassa, porvarilliset Helsingissä vaarassa joutua surmatuiksi tai kuolla nälkään. Koska ei ole mitään pelastuksen toivoa täältä, on Suomen ainoana toivona Saksan taholta tuleva pelastus ja se, että Saksa, jos syntyy rauha, jota Venäjä sanomalehtiuutisista päättäen nyt pyytää, ihmisyyden nimessä ja sivistyksen hyväksi asettaa ehdottomaksi vaatimukseksi, jonka toimeenpanoa valvotaan, että venäläiset sotilaat, olivatpa he univormupukuisia tai ei, sekä venäläinen laivasto heti lähtevät pois Suomesta. Pyydän teitä ryhtymään nopeihin ja erinomaisiin toimenpiteisiin tässä suhteessa ja sähköttämään toiveista."
19 päivänä sain Tukholmasta saapuvan kuriirin mukana senaattori Renvallilta saapuneen pitkähkön kirjeen, jossa pyydetään ryhtymään erinäisiin toimenpiteisiin ja lopuksi lausutaan, että minulla on oikeus tiedustella, eikö Saksa voisi antaa meille aseellista apua sekä huomautetaan, ettei tätä varten tarvittaisi mitään suuria sotavoimia.[5]
Tämä tiedonanto oli minulle erikoisen tervetullut, koska minussa oli yhä enemmän vakaantunut se käsitys, että Venäjältä pakottamalla saadut, joukkojen Suomesta poistamista koskevat lupaukset olivat merkityksettömät ja ettemme voisi ilman Saksan apua pelastaa Helsinkiä ja Etelä-Suomea. Tämän vahvisti pitkänlainen Helsingistä lähetetty tiedonanto, joka Tukholman kautta saapui minulle ja jonka olivat allekirjoittaneet eri yhdyskuntain (yliopiston, virkamies-, lääkäri- ja liikemieskunnan y.m.) edustajat. Siinä anottiin suoranaista sotilaallista apua, joko Ruotsista tai Saksasta, koska tilannetta pidettiin epätoivoisena. Myöskin Kirkkonummen ja Pellingin osastojen pelastamista oli anottu Tukholman kautta. Minähän sitäpaitsi vanhastaan tunsin maassa vallitsevan mielialan Venäjää vastaan saatavaan Saksan apuun nähden ja olin tuskin enää epätietoinen siitä, mitä velvollisuuteni Berliinissä olevana Suomen virallisena edustajana minulta vaati. Ei ollut kysymyksessä lähinnä sisäiseen taisteluumme sekaantuminen, vaan maassa olevan ulkonaisen vihollisen kukistaminen ja karkoittaminen.
Helmikuun 20 päivänä kävi von Hülsen taas luonani. Hän ilmoitti Ludendorffin lausuneen toivomuksen, että minä saapuisin heti päämajaan tärkeätä neuvottelua varten. Minä kehoitin M. Gripenbergiä sotilasasiantuntijana lähtemään mukaan. Lähdimme jo samana iltana. Seuraavana aamuna olin — toista kertaa — Kreuznachissa, missä päämaja yhä edelleen sijaitsi.