Meidät otti asemalla vastaan edelliseltä käynniltäni tuttu luutnantti Fischer ja meidät vietiin automobiililla asuntoomme. Syötyämme aamiaista lähdimme majuri Crantzin luo, joka ilmoitti meille, että Ludendorff ottaa meidät heti vastaan. Meidät vietiin L:n työhuoneeseen, kookas kenraali astui muutaman askelen meitä kohti, ja tervehdittyämme, istuuduttuamme hän ilmoitti, että armeijan ylijohto, ottaen huomioon Suomessa vallitsevaa tilannetta koskevat esityksemme ja kuvauksemme, oli suunnitellut sotilaallisiin toimenpiteisiin ryhtymistä maassamme antaakseen apuansa sen vapauttamiseksi bolshevikien ja punaisten vallasta. Hän oli tällöin ajatellut Ahvenanmaata tulevain sotatointen tukikohdaksi ja kysyi, olisiko Suomella mitään sitä vastaan, että saksalaiset joukot miehittäisivät Ahvenanmaan. Minä katsoin voivani vakuuttaa hänelle, että Suomessa tervehdittäisiin ilomielin sellaista askelta alkutoimenpiteenä maan auttamiseen sen vaikeassa tilassa ja syvästi kiitollisina otettaisiin vastaan se sotilaallinen avustus, jonka Saksa tahtoi antaa.
Ludendorff kehitteli sitten suunnitelmansa yleisin piirtein. Ensin lähetettäisiin muutamia sotalaivoja ja yksi jääkäripataljoona Ahvenanmaalle. Tämä voisi kenties tapahtua jo seuraavalla viikolla. Kun tämä toimenpide olisi suoritettu ja niinpiankuin jääsuhteet sallisivat, laskettaisiin 5-6 pataljoonaa maihin jossakin länsirannikon kohdassa, jonka kenraali Mannerheim saisi lähemmin määrätä. Nämä pataljoonat täydennettäisiin kaikilla niillä erikoisaseilla, joita sotatoimissa tultaisiin tarvitsemaan. Ratsuväen pitäisi olla hyvin edustettuna lähetettävässä sotilasmäärässä. Mannerheim määräisi komentavan saksalaisen kenraalin luo jonkin suomalaisen upseerin, mieluimmin Thesleffin. Yhdessä valkoisten kanssa ryhtyisivät saksalaiset toimenpiteisiin punaisten ja venäläiseen sotilasjoukkioiden karkoittamiseksi. Niiden kokemusten perusteella, joita oli saatu itärintamalla, katsoi Ludendorff asian muodostuvan sangen yksinkertaiseksi. Mikäli mahdollista tultaisiin noudattelemaan rautatielinjoja. Tätä tarkoitusta varten olisi rautatiekalustoa koottava soveliaisiin kohtiin. Hän toivoi myöskin, että hevosia pidettäisiin varalla maihinnousun helpottamiseksi, mutta ettei niitä kuljetettaisi rannikolle, ennenkuin aika oli tullut, jottei herätettäisi huomiota. Rehusta olisi pidettävä huolta. Joukkojen muonitus tapahtuisi Saksan varastoista, mutta väestöä varten ei voitaisi elintarpeita kuljettaa mukana. Tämä kysymys oli järjestettävä myöhemmin.
Vähää ennen joukkojen maihinlaskua Ahvenanmaalle annettaisiin meille ja meidän välityksellämme Vaasassa olevalle hallitukselle ja Mannerheimille tieto maihinnousun ajasta. Tämä varovaisuus oli välttämätön, koska ruotsalaiset tai entente voivat siepata kipinäsähkösanomat. Mannerheimin piti kohta maihinnousun tapahduttua asettua yhteyteen saksalaisten joukkojen kanssa.
Lisäksi Ludendorff lausui armeijan ylijohdon toivomuksen, että väestölle selvitettäisiin, että saksalaiset saapuivat Suomeen ystävinä, ei valloitusretkelle eikä minkäänlaisin alueenanastussuunnitelmin, vaan auttaakseen Suomea pelastumaan bolshevikien ja anarkistien vallasta sekä edistääkseen todella vapaan Suomen luomista, joka oli Saksallekin erittäin tärkeä. Tällöin toivottiin maamme ja Saksan välille pian syntyvän kauppavaihtoa, joten puutavaramme, paperi- y.m. tulisivat kompensatsionina lähinnä Saksan hyväksi.
Jos Venäjän kanssa tulisi lähimmässä tulevaisuudessa solmittavaksi välirauha, mitä armeijan ylijohto ei halunnut, oli Ludendorffin mielestä syytä, että Suomen hallitus suoraan pyytäisi Saksan hallitukselta apujoukon lähettämistä Suomeen järjestyksen palauttamiseksi sekä ohjaajia järjestetyn sotaväen muodostamista varten. Ludendorff selitti Saksan pitävän Suomea vapaana valtiona, joten Venäjän kanssa solmittava välirauha ei estäisi antamasta sellaista avustusta Suomelle. Joka tapauksessa tulisi aseleposopimukseen sisällytettäväksi määräys, jonka mukaan venäläisten joukkojen sekä linnoitusgarnisonien ja laivaston oli heti poistuttava Suomesta. Ellei tätä vaatimusta noudatettaisi, olisi se katsottava aselevon loukkaamiseksi. — Siinä on lyhyesti mainittuna Ludendorffin meille antamain ilmoitusten sisällys. Hän ei tietenkään esittänyt asioita yhtämittaisesti, vaan osittain kysymysten ja vastausten muodossa. Luonnollisesti annoin hänen ymmärtää, kuinka iloinen olin nyt saadessani varmat toiveet, että kansamme kärsimykset pian loppuisivat ja vapautemme pelastuisi.
Mihin omiin, puhtaasti sotilaallisiin tarkoitusperiin päämaja tähtäsi Suomessa suoritettavilla sotatoimilla, ei Ludendorff maininnut, enkä minä tahtonut ottaa esiin tätä kysymystä, joka meille oli merkitykseltään toisarvoinen.
Päivällisille oli meidät kutsuttu Hindenburgin luo siihen huvilaan, jossa hän ja Ludendorff asuivat. Tämä kuuluisa "Tafelrunde" käsitti nyt noin 20 henkeä, nimittäin molempain sotapäällikköjen lähimmät työkumppanit sekä muutamia muita vieraita. Ensinmainittujen joukossa kiintyi huomioni varsinkin eversti Baueriin, erittäin älykkääseen henkilöön, jonka vaikutusvaltaa päämajassa on pidetty varsin suurena. Minulla oli etu saada istua Hindenburgin oikealla puolella, vasemmalla istui eräs päämajassa vieraileva saksalainen upseeri. Vastapäätä istui Ludendorff, oikeanpuolisena pöytänaapurinaan Gripenberg. Tapasin nyt Hindenburgin ensimmäisen kerran. Kun minut esitettiin hänelle, lausui hän hieman kuivaan, hitaaseen tapaansa: "Minua ilahduttaa, että meillä nyt on tilaisuus auttaa Suomea. Olisimme tehneet sen jo aikoja sitten, mutta se ei ollut aikaisemmin mahdollista." Keskusteluni ylisotamarskin kanssa koski enimmäkseen Suomen, Ruotsin ja Venäjän oloja. Kysyessäni, kuinka kauas hän luuli saksalaisten etenevän, ennenkuin rauha solmittaisiin Venäjän kanssa, vastasi hän: "Ainakin Narvan linjalle." (Se saavutettiinkin tosiaan samaan aikaan, kun Brest-Litovskin rauha solmittiin, maaliskuun 3 päivänä.) Päivällisillä vallitsi luonteva mieliala, joskin molempiin päällikköihin ja varsinkin Hindenburgiin kohdistuva kunnioitus selvästi ilmeni. Ruoka oli yksinkertaista, mutta hyvää. Päivällisen jälkeen Ludendorff keskusteli eräässä upseeripiirissä, ja minä kuulin hänen ilmoittavan, että oli aikomus lähettää Suomeen sotaväkeä. Mitään hämmästystä ei ilmennyt upseerien kasvoilla eikä heidän sanoissaan. Se oli ikäänkuin sanaton: "Kuten käskette." Erottaessa Hindenburg lausui muutamia lämpimiä sanoja toivottaen Suomelle onnea ja menestystä. Ludendorff seurasi minua etehiseen, vei minut syrjään ja kehoitti meitä olemaan rauhallisia, lausuen vakaumuksenaan, että Saksan sotilaallinen toiminta tulee piankin lopettamaan punaisten vallan.
Ennen päivällistä kävi keisari tapaamassa Hindenburgia ja Ludendorffia, ja me saimme nähdä hänen lähtevän automobiilissaan kokoontuneiden kaupunkilaisten hurratessa. Hänen majesteettinsa näytti voimakkaalta ja vakavalta.
Illalla me lähdimme yötä myöten matkustamaan takaisin Berliiniin, missä saimme odottaville ystävillemme kertoa iloisen uutisen. Tapahtunut ratkaisu oli maallemme tärkeä, ja minä olin ottanut kantaakseni suuren vastuun, sillä Saksan avunanto määräsi samalla ulkopolitiikkamme suuntaviivat. Olin kuitenkin tietoinen siitä, että velvollisuuteni ehdottomasti vaati suostumaan nyt kun käsi ojennettiin ja että olisin menetellyt anteeksiantamattoman väärin isänmaatani kohtaan, jos olisin epäröinyt ottaa kantaakseni persoonallista vastuuta siitä ratkaisusta, joka nyt oli kädessäni. Muodollinen oikeus puhua ja toimia maan nimessä oli minulla nyt sitä enemmän, kun minut oli muutamia päiviä aikaisemmin tunnustettu Saksassa olevaksi Suomen ministeriksi. Ei ollut aikaa asettua yhteyteen kotimaan kanssa, sillä siihen olisi kulunut vähintään kymmenen päivää. Salamerkkijärjestelmää sähköttämistä varten ei ollut, ja avoimesti en saanut sähköttää. Ei ollut kysymys ainoastaan siitä, että apua piti saada pian, vaan avunsaannin mahdollisuuskin voi helposti luisua käsistä, jos asia lykkäytyi. Niin kauan kuin neuvottelut Venäjän kanssa jatkuivat, olivat sotilasjohdon kädet sidotut; nyt sillä oli taas vapaa valta toimia — ja Ludendorff oli erikoisesti siitä huomauttanut. Muutaman päivän kuluttua saattoi tulla uusi aselepo tai rauha, ja silloin voisi taas ulkoasiainjohto esittää epäilyksiään. Senaattori Renvallin ylempänä mainittu kirje, josta olin tehnyt selkoa asianomaisille, antoi minulle jonkinlaista virallista tukea hallituksen toivomuksiin nähden. Ja kun rinnastin mainitun, hallituksen taholta lausutun käsityksen ja ne kehoitukset, joita minulle oli lähetetty Tukholmasta, sekä sen Etelä-Suomessa ja erittäinkin Helsingissä vallitsevia olosuhteita koskevan kuvauksen, johon jo ylempänä viittasin, niin en voinut päätellä muuta kuin että Saksan sotilaallinen avunanto oli sekä kaivattu että välttämätön. Jos Ruotsi olisi tahtonut puuttua asiaan, ei Saksan esiintymistä tietenkään olisi tapahtunut, mutta Ruotsista ei tänä ajankohtana enää voitu apua toivoa.
Omaksumani kannan vahvisti oikeaksi myöhemmin (maaliskuun 15 päivänä) Svinhufvudilta saapunut kirje, joka oli päivätty Helsingissä helmikuun 15 päivänä ja josta seuraava ote on tässä paikallaan: