”— — — Jos tämä saa vielä jonkin aikaa jatkua, on vaara tarjona, että Etelä-Suomi sortuu, ennenkuin pohjoisesta tuleva pelastus ehtii näin kauas. Jotta sellainen maata ja kansaa uhkaava suunnaton häviö estettäisiin, on välttämätöntä, että ulkovallat puuttuvat asiaan: Saksa kaiketi lähinnä, koska se on toimintakykyisin ja voi antaa nopeinta ja tehokkainta apua, mutta myöskin Skandinaavian maat, jos mitään apua on siltä taholta toivottavissa. — — — Me siis anomme ulkovalloilta hengen ja omaisuuden suojaamista Etelä-Suomessa, anomme suojaa punaista hirmuvaltaa ja Venäjän petollista hallitusta vastaan. Miten ja missä muodossa apu voidaan antaa, täytyy meidän jättää väliintulijain ratkaistavaksi. Eräs muoto näyttäisi olevan se, että lähetettäisiin sotaväkeä kaupunkeihimme ja uhattuihin suurempiin keskuspaikkoihin pitämään niissä yllä järjestystä, estämään ryöstöjä, murhia ja väkivaltaisuuksia sekä yleensä tarjoamaan väestölle sen kaipaamaa suojaa. — — — Pääasia on, että saamme pikaista apua Etelä-Suomeen."
Odotettavasta Saksan esiintymisestä lähetin heti kuriirin mukana tiedon hallitukselle Vaasaan. Tiedonanto tuli aivan äkkiarvaamatta, ja mikäli minulle on ilmoitettu lienee se lyönyt asianomaiset hämmästyksellä, voimatta herättää jakamatonta tyydytystä. Tukholmalta täytyi asia vielä pitää salassa. Ainoastaan siellä oleva Saksan sotilasattashea sai siitä tiedon, mutta ei Saksan lähetystö. Gripenbergille Tukholmaan voin sähköttää ainoastaan: "Kaikkiin toimenpiteisiin ryhdytty. Pyydän rohkaista kaikkia kestämään." Tehtiin myöskin yritys lähettää rauhoittava kipinäsanoma Helsinkiin (Sipooseen), mutta en tiedä varmaan, saapuiko se perille.
Ludendorff oli pyytänyt meitä Berliiniin palattuamme käymään amiraaliesikunnan päällikön, amiraali von Holtzendorffin luona neuvottelemassa Ahvenanmaanretkestä. Menimme amiraalin puheille helmikuun 23 päivänä illalla, ja toivomustani noudattaen tuli myöskin von Hülsen mukaan. Amiraali oli täysin perehtynyt päämajan suunnitelmiin ja teki joukon kysymyksiä, jotka koskivat retkikunnan tehtävään liittyviä seikkoja. Hän kuitenkin ilmoitti ruotsalaisten nyttemmin laskeneen joukkoja maihin Ahvenanmaalla, joten koko yritys oli käynyt mutkikkaammaksi, ehkäpä kerrassaan epävarmaksikin. Minä ilmaisin tämän johdosta levottomuuteni ja huomautin, ettei tuon maihinlaskun, joka oli tapahtunut ruotsalaisten omalla vastuulla, tarvinnut tai pitänyt mitenkään estää Saksan hanketta, jossa Ahvenanmaan miehittäminen oli välttämätön alkutoimenpide. Koska kysymys oli luonteeltaan poliittinen ja voi kenties aiheuttaa selkkausta Ruotsin kanssa, toivoi von Holtzendorff, että minä kääntyisin asian johdosta ulkoasiainministeriön puoleen. Tämä uusi käänne huolestutti minua melkoisesti, mutta von Hülsen arveli armeijan ylijohdon kyllä selvittävän asian. Seuraavana päivänä hän voikin ilmoittaa, että välikohtaus jo oli saatu — keisarin persoonallisen esiintymisen avulla — järjestetyksi ja ettei ulkoasiainministeriön puoleen tarvinnutkaan kääntyä. Saksalainen apuretkikunta oli päätetty tosiasia, jonka ei tarvinnut joutua Ruotsin edunharrastusten kanssa ristiriitaan. Viikkoa myöhemmin apuretkikunta lähti matkaan ja voi vaikeista jääesteistä huolimatta suorittaa tehtävänsä.
Armeijan ylijohto oli antanut määräyksensä ja sotakoneisto oli pantu käyntiin. Tässä tosin oli kysymyksessä ainoastaan pienoinen syrjäkohtaus suurta maailmansotaa, mutta siitä riippui meidän elämämme tai kuolemamme. Ja minut teki levottomaksi pelko, että koneiston toiminta olisi vielä voitu keskeyttää.
Brest-Litovskin neuvottelut näet olivat taas alkaneet ja rauhan solmimisen Venäjän kanssa voitiin odottaa tapahtuvan milloin hyvänsä. Tämän johdosta minä lähetin Ludendorffille helmikuun 26 päivänä seuraavan sähkösanoman: "Päämajassa helmikuun 21 päivänä T. Ylh. kanssa tapahtuneen keskustelun johdosta ja viitaten Brest-Litovskin neuvotteluihin rohkenen nöyrimmin tiedustella, voimmeko varmasti luottaa siihen, että venäläisiä joukkoja, olivatpa ne univormupukuisia tai eivät, linnoitusgarnisoneja ja laivastoa ehdottomasti vaaditaan poistumaan Suomesta sekä lakkaamaan avustamasta punaisia aseilla, ja ettei aselepo- tai rauhansopimus tule estämään Suomessa suoritettavaksi ajateltua aseellista esiintymistä." Tähän sähkösanomatiedusteluun saapui heti poliittisen jaoston kautta rauhoittava vastaus: "Vaatimuksia ja aseellista esiintymistä koskeviin Hjeltin tiedusteluihin vastataan myöntävästi."
Sattui vielä muutamia häiritseviä välikohtauksia, jotka aiheutuivat Suomesta saapuneista tiedonannoista, mutta eivät kumminkaan olleet varsin vaikeata laatua. Kaksi saksalaista sanomalehden-kirjeenvaihtajaa, jotka olivat käyneet Mannerheimin päämajassa, olivat tehneet tiettäväksi, että Mannerheim oli sanonut vastustavansa saksalaisen apuretkikunnan lähettämistä, asiasta oli ilmoitettu Saksaan ja se oli tullut Oberste Heeresleitungin tietoon. Tämän johdosta Ludendorff tiedusteli minulta maaliskuun 3 päivänä, kuinka asian laita oli. Vastasin heti, ettei sopinut kiinnittää huomiota sanomalehdenkirjeenvaihtajain lausumiin, ja lisäsin: "Odotettavissa olevaa Saksan sotilaallista avunantoa koskeva ilmoitukseni on saapunut Suomen hallitukselle ja Mannerheimille viimeistään helmikuun 27 päivänä. Jos Mannerheimin mielipidettä koskevat tiedonannot, että sellainen avunanto ei ole tarpeen, olisivat oikeat, olisin varmaan saanut häneltä tai hallitukseltani vastaavan sähkösanomatiedon. Mannerheimin ja Suomen hallituksen välillä muka ilmenneistä erimielisyyksistä en ole kuullut mitään." Myöskin eräs Sariolta saapunut sähkösanoma aiheutti ohimenevää hämmennystä. Sähkösanoma, joka oli osoitettu minulle ja lähetetty Tukholmasta, mutta joutunut kulkemaan poliittisen jaoston kautta, kuului: "Suomessa paranee tilanne päivä päivältä. Joukkomme etenevät jälleen. Punakaarti ja venäläiset moraalisesti huomattavassa määrin heikontuneet." Ludendorff käski kysyä minulta, halusiko Suomi yhä, suotuisaksi kuvaillusta tilanteesta huolimatta, "että me vielä annamme apua ja millä tavoin". Vastaukseni sisälsi, etteivät valkokaartin saavuttamat menestykset olleet muuttaneet punaisten asemaa maan eteläosassa, missä hirmuvalta jatkui, jonka vuoksi helmikuun 21 päivänä tehdyssä sopimuksessa pysyminen oli välttämätöntä. Ludendorff ilmoitti minulle von Hülsenin välityksellä, ettei mitään tarkoitetusta sotatoimesta luopumista tulisi tapahtumaan, mutta toivoi kumminkin, että minä "mahdollisimman virallisesti" ilmoittaisin myöskin ulkoasiainministeriölle, että hallitus yhä edelleen halusi Saksan apua.
Kirjelmäni, johon sisältyi lyhyt, maassa vallitsevaa tilannetta koskeva selonteko, päättyi seuraavaan lausuntoon: "Hallitukseni nimessä pyydän senvuoksi vieläkin hartaasti, että Saksan taholta jo luvattu sotilaallinen apu annettaisiin. Hallituksemme ja Suomen kansan toiveet, kansan, joka nyt ponnistaa kaikki voimansa pelastaakseen maansa anarkiasta ja perikadosta, rakentuvat nyt kuten ennenkin tämän avun toteuttamisen pohjalle."
Maaliskuun alussa saapui hallitukseltamme Vaasasta Saksan hallitukselle tarkoitettu, luvattua sotilaallista avunantoa koskeva kiitossähkösanoma, jonka sisällön minä toimitin kirjallisessa muodossa perille. Vielä lähetti Mannerheim Ludendorffille sähkösanoman, joka teki hyvän vaikutuksen ja teki mahdottomaksi enää epäillä sitä, että Suomessa yleisesti toivottiin saksalaisia joukkoja laskettavan maihin ja niiden ottavan osaa vapaustaisteluumme.[6]
Mannerheimin sähkösanomassaan lausumat toivomukset tulivat tunnetuiksi, mistä Hindenburg vastaussähkösanomassaan ilmoitti lausuen sitäpaitsi: "Olen niinmuodoin varmasti vakuutettu, että suomalaisten ja saksalaisten joukkojen kesken tulee vallitsemaan uskollinen aseveljeys ja että heidän yhteinen työnsä tulee koitumaan kansojemme onneksi".[7]
Maaliskuun 10 päivänä saapui Berliiniin senaattori Svinhufvud, joka oli lähtenyt Helsingistä Tarmo-laivalla seikkailunomaiselle pakoretkelle, senaattori J. Castrénin seurassa. Mitä Saksan avunantoon tulee, oli hänellä edessään päätetty tosiasia, mutta hän antoi kaikille toimillemme auktoritatiivisen hyväksymisensä. Minun seuraamanani hän kävi puhuttelemassa sekä kreivi Hertlingiä että Hindenburgia, joka sattui olemaan Berliinissä, ja lausui heille maan kiitollisuuden jo aloitetusta, Suomessa tapahtuvasta sotilaallisesta toiminnasta, jota hän piti aivan välttämättömänä, jos mieli pelastaa maan eteläiset osat. Tähän aikaan oli Suomen kysymys esillä Saksan valtiopäivillä. Saksalais-suomalaiset rauhan- ja kauppasopimukset olivat valtiopäivien hyväksyttävinä, ja sosiaalidemokraatit, jotka vapaustaisteluumme nähden — heitä oli johdettu harhaan, mitä taistelun varsinaiseen sisältöön tulee — jossakin määrin tunsivat myötätuntoa punaisia kohtaan, tahtoivat käyttää tilaisuutta lausuakseen tyytymättömyytensä saksalaisen apuretkikunnan lähettämisen johdosta. Levottomuutta herättävä pilvi häipyi kumminkin pian. Varsinainen kiista tapahtui valtiopäivien päävaliokunnassa. Itse valtiopäivillä tosin lausuttiin moitteita, mutta ei esitetty mitään vaatimuksia. Svinhufvud ja Castrén olivat Berliinissä ollessaan henkilökohtaisesti puhutelleet eräitä johtavia sosiaalidemokraatteja selittäen heille Suomessa vallitsevaa tilannetta.