Samassa tarkoituksessa ja selvittääkseen Suomeen lähetettävän saksalaisen apuretkikunnan merkitystä oli vapaaherra von Bonsdorff, joka oli maaliskuun keskivaiheilla palannut Berliiniin, koettanut — kuten osaltani minäkin — vaikuttaa Berliinin poliittisiin ja sanomalehtimiespiireihin kohdaten yleensä ymmärtämystä. Jo helmikuun alussa olin minä n.s. keskiviikkoseurassa sen puheenjohtajan, professori L. Steinin kehoituksesta alustanut Suomen kysymystä ja Saksan suhtautumista siihen koskevan keskustelun. Kokoukseen oli kutsuttu myöskin W. Thesleff, joka otti vilkkaasti osaa keskusteluun. Useimmat puhujat suhtautuivat myötätuntoisesti Suomen kysymykseen. Ainoa, joka lausunnossaan vastusti Saksan baltilaista politiikkaa, tällöin laajemmin koskettelematta Suomea, oli Vossische Zeitungin tunnettu toimittaja George Bernhardt,[8] yleensäkin eräs Saksan itäpolitiikan tärkeimpiä vastustajia.

Käyntiin pantu sotakoneisto toimi toimimistaan. Saksalaisen maihinnousuosaston päälliköksi oli nimitetty kreivi Rüdiger von der Goltz, joka saapui Berliiniin elokuun lopussa ja tuli heti minua tapaamaan. Hän teki minuun alusta pitäen erittäin hyvän vaikutuksen, ja minä olin iloinen, että armeijan ylijohto oli osunut niin oikeaan valitessaan miestä tehtävään, joka ei vaatinut ainoastaan voimaa ja päättäväisyyttä vaan myöskin älyä ja tahdikkuutta. Me neuvottelimme sittemmin suunnitellusta sotatoimesta useita kertoja. Tehtävä nähtävästi herätti von der Goltzissa suurta mielenkiintoa, se kun oli itsenäinen, tarkoin määritelty, vapauttamistarkoituksessa suoritettava sotilaallinen yritys. Maaliskuun alussa teimme me keskenämme sopimuksen niistä valtuuksista, joita hänellä ja hänen joukollansa tulisi olemaan toimintansa aikana Suomessa siviiliviranomaisiin ja väestöön nähden. Mitään saksalaisten joukkojen taholta tapahtuvaa väkivaltaisuutta von der Goltz ei pelännyt. Joukot olivat hänen vakuutuksensa mukaan valioväkeä. Maihinnousukohdaksi hän oli ensin suunnitellut Raumaa, mutta päätti sitten erinäisistä syistä valita Hangon. Lähtö Danzigista, missä heti ryhdyttiin valmisteluihin, oli ensinnä suunniteltu maaliskuun 14 päiväksi, mutta se täytyi lykätä, osaksi jääsuhteiden vuoksi, jotka tänä talvena olivatkin vaikeammat kuin tavallisesti, osaksi siitä syystä, että miinavaara oli ensinnä mahdollisuuden mukaan poistettava trallauksen avulla. Miinoista vapaa reitti Hankoon oli jo trallattuna, kun myrsky sai aikaan häiriöitä, jotka pakottivat suorittamaan työn uudelleen. Von der Goltz oli lausunut toivomuksenaan, että muutamia suomalaisia lähtisi hänen mukanaan. Kotimaasta saapui tätä tarkoitusta varten, paitsi eversti Thesleffiä, kaksi lakimiestä, varatuomarit Westerlund ja Eskelä. Omasta puolestani olin minä ehdottanut seuralaisiksi ja tulkeiksi mainittujen lisäksi professori Mikkolan ja maisteri H. Stenbergin, jotka olivat Berliinissä. Maaliskuun loppupuolella kaikki nämä henkilöt saivat määräyksen matkustaa Danzigiin. Lähtöpäivä pidettiin salassa, mutta maaliskuun 30 päivänä minä sain peitellen sommitellun sähkösanoman, josta ymmärsin, että maamme kohtaloa ratkaisevalle matkalle pohjoista kohti vihdoinkin lähdetään. Itämerendivisionan lähtö tapahtui huhtikuun 1 päivän aamuna. Tallinnaan paenneet Tellingin osaston jäsenet, joiden Suomeen kuljettamisesta oli neuvotteluja pidetty, lähtivät mukana. Tapahtumain edelleenkehittyminen ei enää kuulu henkilökohtaisten kokemusteni piiriin.

Muutamia päiviä lähdön jälkeen saimme tiedon, että joukot olivat nousseet maihin Hangossa. Seuraavina jännittävinä päivinä piti poliittinen jaosto meitä asiain menosta selvillä. Helsingin valloitus ja se riemu, jolla väestö tervehti saksalaisia joukkoja, herätti minussa sydämellistä iloa. Tarkoitusperä oli saavutettu, eikä minun tarvinnut enää ollenkaan epäillä sitä, että olin toiminut maanmiesteni toivomusten mukaisesti. Tunsin vapautuneeni ankarasta vastuusta. Me suomalaiset vietimme tapahtuman johdosta Adlonissa juhlan, johon poliittisessa jaostossa olevat ystävämmekin oli kutsuttu. Minä lähetin yliopiston rehtorille kipinäsähkösanoman toivottaen onnea ja tervehtien opettajatovereita ja ylioppilaita. Vanha rakkaus ja suhteeni yliopistoon lienevät vaikuttaneet, että he olivat punaisena aikana olleet sydäntäni lähinnä.

* * * * *

Saksan avunanto oli kulttuuriteko, jolla ei maailmansodassa ole vertaistaan. Siihen luonnollisesti sisältyi Saksan etuihin soveltuva sotilaallinen ja poliittinen päämäärä — muutahan ei voisi ajatellakaan — mutta sitä kannatti samalla voimakas ihanteellisuus, se asiallinen ihanteellisuus, joka on ominaista Saksan kansakunnalle, selvä tietoisuus inhimillisestä velvollisuudesta ahdistettua, ystävällismielistä kansaa kohtaan. Minulla oli tilaisuutta saada siitä monia todisteita. Se, joka tässä Suomen kansalle annetussa avustuksessa näkee ainoastaan halpamaisen omanvoitonpyynnin ilmauksen, ei tunne Saksan kansaa eikä sen johtavia miehiä.

Maailman valtasuhteet ovat nyt muuttumassa Saksalle epäedullisiksi ja Suomi tulee todennäköisesti menettämään sen voimakkaan ulkonaisen tuen, jonka suuri keskusvalta on sille suonut. Ulkoinen politiikka, jonka täytyy noudattaa valtasuhteita, tulee aivan varmaan meidänkin maassamme saamaan uudet suuntaviivat. Mutta tämä ei saa vaikuttaa Saksaa kohtaan tuntemiimme lämpimiin tunteisiin, kiitollisuuteemme sitä kansaa kohtaan, joka on uhrannut voimia ja verta vapautemme hyväksi, kiitollisuuteemme ainoata todellista ystäväämme kohtaan suurten kansakuntien joukossa. Olisi häpeäksi kansallemme, jos se monien muiden tavoin ulkonaisten etujen vuoksi tekisi itsensä syypääksi uskottomuuteen. Millaiseksi maamme tulevaisuus muodostuneekin, vapautemme ja itsenäisyytemme voimme toivoa joka tapauksessa säilyvän, ja niitä me emme olisi milloinkaan saavuttaneet ilman Saksan antamaa tukea ja apua.

Tämä asiantila tai tunnustus ei vähimmässäkään määrin vähennä oman valkoisen armeijamme suuren ja kauniin isänmaallisen työn merkitystä, jota ilman vieraasta avusta olisi ollut vähän hyötyä.

Berliinissä marraskuulla 1918.

Keskusvaltojen ja Suomen väliset rauhansopimukset.

Olimme ajatelleet, ettei mitään varsinaista rauhansopimusta tarvittaisi Saksan ja Suomen kesken, kun Saksa kerran oli tunnustanut itsenäisyytemme, vaan että riittäisi pelkkä selitys tai toteaminen, ettei mikään sotatila ollut mainittujen maiden välillä vallitsemassa. Sitävastoin oli luonnollista, että kauppasopimus samoinkuin muitakin sopimuksia oli solmittava. Kun me, Erich ja minä, helmikuun alussa kävimme puhuttelemassa ulkoasiainministeriä von Kühlmannia, lausui hän kumminkin olevan toivottavaa, että tehtäisiin muodollinen rauhansopimus. Hän antoikin heti käskyn ryhtyä sellaisen sopimusehdotuksen laadintaa koskeviin toimenpiteisiin. Me puolestamme merkitsimme ja muodostelimme ne kohdat, jotka mielestämme tuli sopimukseen sisällyttää, ja ilmoitimme ne ulkoasiainministeriölle. Alkuperäinen tarkoitus oli, että sopimus tulisi aivan lyhyt, ainoastaan muutamia pykäliä sisältävä, mutta saksalainen virkamiesperinpohjaisuus sekä vaikutelmat Brest-Litovskin rauhansopimuksesta, jota paraillaan laadittiin ja jonka kanssa saksalais-suomalaisen sopimuksen tuli olla jonkinlaisessa sopusoinnussa, vaikuttivat, että ehdotus kulkiessaan asteesta toiseen paisui melkoisen laajaksi (32 pykälää). Erich ja minä olimme varustetut valtakirjoilla kysymyksessäolevaa sopimusta varten. Niiden kerrassaan säännöttömäin olosuhteiden vuoksi, joiden vallitessa Suomen tänä aikana täytyi valvoa etujansa ulkomaalla, oli senaattori Svinhufvud hallituksen päämiehenä esiintyviä tarpeita varten allekirjoittanut joukon tyhjiä valtakirjoja, joihin Tukholmassa sitten lisättiin teksti aikaisemmin annettujen suullisten ohjeiden mukaisesti, varsinkin kun oli kysymys henkilöistä, joita hallitus piti soveliaina erilaisiin ulkomailla suoritettaviin tehtäviin. Voihan tällainen valtuuttaminen hallituksen tehtäviin näyttää hieman kevytmieliseltä, mutta hätä ei lue lakia ja tärkeät edut olivat kysymyksessä.