Helmikuun lopulla me saimme tutustua Saksan ehdotukseen ja muutamia päiviä myöhemmin, helmikuun 28 päivänä, pidettiin ensimmäinen kokous Saksan valtuutettujen kanssa ulkoasiainministeriössä. Puheenjohtajana toimi alivaltiosihteeri, h. ylh. W. von Stumm, ja muut Saksan valtuutetut olivat lähettiläs, vapaaherra von Brück, salaneuvos von Simson, todellinen lähetystöneuvos Nadolny sekä lähetystöneuvokset Simons ja Trautmann. Sihteerinä toimi Saksan puolesta varakonsuli Windel ja Suomen puolesta vapaaherra E.F. Wrede.

Asemamme Suomen edustajina neuvotteluissa oli laadultaan omituinen ja vaikea. Yhteys kotimaan kanssa oli, kuten jo huomautin, äärimmäisen rajoitettua ja hidasta. Sähkösanomasalamerkkejä meillä ei ollut. Sopimusten päättäminen oli lisäksi kiireellistä, sillä ne tahdottiin esittää Saksan valtiopäiville samalla kertaa kuin Venäjän kanssa tehdyt sopimukset ennen pääsiäislomaa. Saksan taholta sitäpaitsi toivottiin, että olisi olemassa muodollisesti solmittu rauha Saksan ja Suomen välillä ennenkuin luvattua sotilaallista apua maallemme annettaisiin. Meiltä puuttui erikoisia asiantuntijoita ja olimme me niinmuodoin oman itsemme varassa. Erichin valtiosopimuksia koskevat tiedot olivat hyvään tarpeeseen. Rauhansopimus oli luonnostaan yksinkertaisempi ja vaati enemmän yleistä harkintakykyä kuin erikoisia tiedollisia edellytyksiä, mutta kauppasopimuksen laita oli toisin.

Rauhansopimusta koskeviin neuvotteluihin tarvittiin ainoastaan pari kokousta. Me teimme joukon muutosehdotuksia, jotka osalta otettiinkin huomioon. Toisia ehdotuksiamme vastustettiin. Olimme toivoneet, että 1. pykälään sisällytettäisiin näin kuuluva määräys: "Saksa vastaa siitä, että Suomen itsenäisyys ja riippumattomuus varmennetaan ja lujitetaan." Niin pitkälle menevään poliittiseen velvoitukseen ei silloin kumminkaan tahdottu suostua, vaan puollettiin vähemmän sitovaa määräystä: "Saksa vastaa siitä, että kaikki vallat tunnustavat Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden." Siinä tapauksessa vaadimme me, että pykälästä jätettäisiin pois seuraava lause, joka koskee Suomen velvollisuutta olla luovuttamatta mitään osaa hallitsemastaan alueesta ja olla myöntämättä servituuttia millekään muulle vallalle, ellei siitä ole tehty sopimusta Saksan kanssa, mutta konferenssi ei suostunut vaatimukseemme. Siviilivahinkojen korvaamiseen ja Suomen aluevesillä kaapattujen saksalaisten alusten palauttamiseen tai korvaamiseen nähden huomautimme, että mainittujen vahinkojen aiheuttajana oli ollut etupäässä, joskaan ei yksinomaan, venäläinen sotaväki tai venäläiset viranomaiset, jonka vuoksi korvauksen vaatiminen Suomelta ei ollut oikeutettu. Tässäkin kohden pidettiin kiinni periaatteesta, mutta tehtiin määräyksiin joitakin lievennyksiä, varsinkin mitä aluksiin tulee, nimenomaisesti huomauttaen, että Suomella oli takautuva kannevalta Venäjään nähden.

Samaan aikaan olivat kauppasopimusta koskevat neuvottelut käynnissä. Konferenssin puheenjohtajana oli salaneuvos Johannes ja muina valtuutettuina salaneuvos Goebel von Harrant, vapaaherra Brück ja lähetystöneuvos von Landtmann. Tässä kysymyksessä asemamme oli vielä epäedullisempi kuin rauhansopimusta käsiteltäessä, ja me olimme täysin tietoisia siitä, että jouduimme asiantuntemuksessa alakynteen saksalaisiin verraten. Olin jo tammikuussa pyytänyt hallitusta lähettämään Berliiniin henkilöitä, jotka olivat lähemmin perehtyneet taloudelliseen elämäämme. Helmikuun keskipaikkeilla saapui ylitirehtööri Wuolle. Hänellä tosin oli oikeastaan toiset tehtävät, mutta hallitus oli kehoittanut häntä samalla avustamaan meitä kauppasopimusta käsiteltäessä. Hän ottikin, vaikka valtuuksitta, osaa sekä kaikkiin konferenssin istuntoihin että myöskin edeltäkäsin pidettyihin yksityisiin neuvotteluihimme. Viimeksimainituissa saimme käyttää hyödyksemme pankinjohtaja C. von Collanin läsnäoloa ja avustusta. Minulla on täysi syy otaksua, että jos kauppasopimus ei tullutkaan meille niin edullinen kuin olisi ollut suotavaa, tähän oli vähemmän syynä puuttuva asiantuntemus kuin ajan lyhyys ja se force majeure'in tapainen, jonka vallitessa sopimus syntyi. Me teimme useita muistutuksia ja korjausehdotuksia ja saimme sopimuksen monessa kohden Suomen kannalta katsoen paremmaksi. Siitä yleisestä periaatteesta, että saksalaisten tuli Suomessa — ja samoin suomalaisten Saksassa — olla samassa asemassa kuin maan omat asukkaat elinkeino-oikeuksiin, maanomistusoikeuteen y.m.s. nähden, eivät saksalaiset luopuneet. Ainoastaan yksityisissä, kuten rannikko- ja järviliikennettä koskevissa kohdissa, he taipuivat. Sopimuksen pätevyysajan me saimme vuotta lyhyemmäksi, nimittäin vuoden 1920 loppuun kestäväksi, joten sen tilapäinen luonne tuli sitäkin enemmän korostetuksi. Erikoisen noottienvaihdon avulla saatiin selväksi, etteivät Suomen lakia (osakeyhtiö-, pankkilakia) muuttavat määräykset astu voimaan, ennenkuin vastaavat lainmuutokset on lainsäädäntötietä saatu aikaan Suomessa.

Sopimukset allekirjoitettiin ja sinetöitiin valtakunnankanslerin luona maaliskuun 7 päivänä. Saksan puolesta teki sen kreivi von Hertling, Suomen puolesta Erich ja minä. Tilaisuudessa, joka oli luonteeltaan juhlallinen, oli sitäpaitsi läsnä osa konferenssin saksalaisia jäseniä. Toimituksen jälkeen von Hertling piti lyhyen puheen, johon minä vastasin. Senjälkeen kreivi kutsui meidät aamiaiselle palatsiin. Aterian jälkeen minä istuin pitkän aikaa tuttavallisesti jutellen hänen kanssaan, ja tällöin hän vähitellen muuttui valtiomiehestä ilmeiseksi professoriksi. Hän kuvaili erittäin vilkkaasti yliopistoaikansa muistoja ja oloja. Hänen katoliset harrastuksensa tulivat keskustelun aikana selvästi ilmi.

Lyhyenlaisten neuvottelujen jälkeen, joihin Saksan puolesta ottivat osaa von Stumm ja Johannes, oli samana päivänä tehty salainen sopimus, jonka allekirjoitimme ainoastaan von Stumm ja minä. Sopimusta, josta minulle oli annettu tieto vasta kaksi päivää aikaisemmin, oli — niin minulle ilmoitettiin — vaadittu sotilaalliselta taholta ja se tarkoitti osaksi sota-aikaa, osaksi sitä aikaa, jonka Saksan sotilaallinen toiminta Suomessa tulisi kestämään. Minulla ei ollut tilaisuutta neuvotella asiasta kenenkään muun kuin Erichin kanssa. Ehdotus ei minua miellyttänyt ja minä sain sitä muutetuksi eräiltä oleellisilta kohdilta, mutta oli minun pakko mukaantua 9 artiklan periaatteeseen, joka sisälsi määräyksen, että Saksa valvoo sota-aikana Suomen vientiä estääkseen Suomen tavaroita tulemaan Englannin hyväksi, vaikka saatoinkin arvata, että määräyksistä, mikäli niitä ankarasti sovellettaisiin, koituisi vaikeuksia maamme puutavaran-viennille. Minun täytyi kumminkin ottaa tämä vastuu kantaakseni, koska sotilasretkikunnan lähettäminen Suomeen saattoi riippua siitä ja minulla yhä edelleen oli syytä peljätä niitä poliittisia voimia, jotka tekivät työtä estääkseen meitä saamasta suoranaista sotilaallista apua. Tärkeätä oli osaltaan sekin, että sotilaallinen esiintyminen täten ensi kerran määriteltiin poliittisen johdon laatimassa oikeudellisesti sitovassa asiakirjassa. Jos olisi ollut jotenkin mahdollista, olisin luonnollisesti asettunut yhteyteen kotimaan kanssa, mutta se ei käynyt päinsä, ja tässä oli kysymyksessä periculum in mora. Niin suuret edut, maan elinedut, olivat kysymyksessä, etten voinut epäröidä. Määräys aiheutti todellakin laivaliikkeen alettua vientikaupallemme ikävyyksiä, mutta ne saatiin poistetuiksi, kun Suomen taholta tehtiin toistuvia esityksiä Saksan hallitukselle. Myöhemmin sain aihetta otaksua, että salaisen sopimuksen meitä tiukasti sitova muoto oli eräiden ulkoasiainministeriössä olevain poliittisesti lyhytnäköisten henkilöiden aikaansaannosta eikä johtunut korkeimman sotilasjohdon vaatimuksista. Ainakin kävi keskusteluista sekä Ludendorffin että yleisesikunnan poliittisen jaoston kanssa ilmi, että sotilasviranomaiset osoittivat sopimuksen soveltamiseen nähden enemmän ymmärtämystä ja halua suostua toivomuksiimme kuin siviiliviranomaiset ja olivat näiden menettelytapoihin tyytymättömiä.

9 päivänä me annoimme julkiset päivälliset niille saksalaisille, jotka olivat ottaneet osaa neuvotteluihin, ja pitivät tällöin puheita, paitsi meitä isäntiä, h. ylh. von Stumm, salaneuvos Johannes ja von Simons, von Brück y.m.

Sopimusten allekirjoittamisen johdosta lähetimme Erich ja minä Suomen hallituksen valtuutettuina keisarille sähkösanoman ja saimme häneltä seuraavan vastauksen:

"Herroille Suomen valtuutetuille.

Minulle ensimmäisten Saksan valtakunnan ja Suomen välisten sopimusten johdosta lähetetystä sähkösanomasta ja siinä ilmaistusta mielensuunnasta lausun teille lämpimimmän kiitokseni. Minäkin toivon mitä vilpittömimmin, että se osuus, joka Saksalla on itsenäisen Suomen valtion perustamisessa ja varmistamisessa, muodostaa hyvän pohjan saksalais-suomalaisille suhteille, ja toivon, että niiden kehittelemistä elähdyttää molemminpuolisen luottamuksen ja hyvän naapuruuden henki".[9]