Prinssi oli ehdottanut, että lähtisimme kiertokäynnille satamaan ja Keisari Wilhelmin kanavan suulle. Sää tosin oli kolea ja sateinen, mutta ehdotus oli kumminkin siinä määrin houkutteleva, että me suostuimme siihen kiitollisina. Prinssi jätti käytettäväksemme nopeakulkuisen moottorivenheensä ja hänen ajutanttinsa toimi oppaanamme. Ajutantti oli aikaisemmin ollut sukellusvenheen päällikkönä ja joutunut Englantiin sotavangiksi. Kaksi vuotta hän oli oleskellut siellä vankileirissä yrittäen pari kertaa paeta, mutta onnistumatta. Tekeytymällä mielenvikaiseksi hänen oli onnistunut päästä vaihtovankina Hollannin kautta kotimaahansa. Aktiiviseen sotapalvelukseen hän ei sodan aikana voinut enää astua. Satamassa liikkuessamme kuljimme ohi suurien veistämöiden, Germaniawerftin ja Kaiserwerftin, jättiläissuurten laitosten, missä koko sodan ajan oli rakennettu sukellusvenheitä ja missä nytkin oli niitä kymmenkunta tekeillä. Koko joukko erimallisia sota-aluksia oli satamassa ankkurissa. Kaikki tuntui todistavan Saksan voimakkuutta, ja kumminkin sen kädet olivat jo sidotut ja tyynen pinnan alla jo kuohui. Juuri Kielissä tapahtuivat muutamia päiviä myöhemmin ne matruusimellakat, jotka aloittivat vallankumouksen.
Kanavan suulla katselimme sulkuja ja niiden kekseliäästi suunniteltuja teknillisiä laitteita. Astuimme sitte venheestä maalle ja palasimme automobiilissä linnaan. Korkean isäntäväkemme seurassa nautimme iltapäiväteen, jota prinsessa tarjoili, ja juttelimme puolisen tuntia, kunnes lähdimme asemalle. Minulle jäi mieluisa muisto tästä tutustumisestani saksalaiseen ruhtinasperheeseen, jossa tuntui vallitsevan kotoinen onni. Mutta miten nopeasti näinä aikoina muuttuukaan kaikki! Viikkoa myöhemmin liehui Holsteinin linnan katolla punainen lippu, ja prinssin täytyi puolisoineen lähteä vaaranalaiselle pakoretkelle kauniista, viihtyisästä kodistaan.
Emme saaneet paikkoja Berliiniin menevään yöjunaan, joten jäimme yöksi Hampuriin, Atlantic-hotelliin. Suuri, rauhan aikaan vilkasliikkeinen hotelli oli nyt hiljainen. Ruokasalissa istui vain muutamia vieraita. Alsterin seutujen kadutkin olivat jokseenkin autiot. Entisyyden ja nykyisyyden välinen ero näytti minusta täällä suuremmalta kuin Berliinissä. Suuressa satama- ja kauppakaupungissa tuntui nelivuotisen saarrostilan vaikutus ankarampana.
* * * * *
Suurristi ei ollut onnekas niille, joille minulla oli ollut kunnia se jättää. Keisari Wilhelm, prinssi Heinrich, Ludendorff, von Hertling, Bunan, Talaat Pasha, kaikki he ovat muutaman viikon kuluessa kukistuneet tai on heidän ollut pakko poistua etualalta. Ainoastaan Hindenburgin valtava hahmo on vielä säilynyt myrskyltä. Hän koettaa nyt johtaa voittamattoman armeijansa takaisin sen voitettuun ja nöyryytettyyn isänmaahan.
Berliinissä marraskuulla 1918.
Lokakuun ja marraskuun päivät Berliinissä.
Katkelmallisia muistiinpanoja.
Sattui niin, että olin Saksassa sekä maailmansodan alkaessa että sen lähetessä loppuaan. Suurempaa vastakohtaa kuin silloisten kesäpäivien ja nykyisten syyspäivien välinen voi tuskin ajatella. Silloin korkea, kohottava tunnelma, yksimielinen kansa kokoontuneena ruhtinaansa ympärille valmiina uhraamaan kaikkensa, isänmaan hyväksi. Nyt sotaan väsynyt kansa, joka tahtoo ennen kaikkea rauhaa, vailla keisaria ja ruhtinaita, ei sotilaallisesti voitettuna, mutta sisäisesti särkyneenä ja senvuoksi herpoutuneena ja kostonhimoisten vihollisten väkivallalle alttiina. Ne hyvät Saksan kansalaiset, joita kumoushuume ei ole saanut valtoihinsa, ovat hiljaisia ja heidän päänsä on painuksissa. Heidän mielensä täyttää tuskainen suru sen häpäisyn johdosta, jonka esineeksi maa ja kansa on saatettu.
Tuo kaikki tuli aivan äkkiä, odottamatta. Vielä elokuussa suhtautui kansa varsin luottavasti sotilaalliseen tilanteeseen; vakavasti uhkaavaan sisäiseen vaaraan ei uskottu. Lännessä tosin oli peräytyminen alkanut, mutta lohduttauduttiin ajattelemalla, ettei peräytymisen sinänsä tarvinnut suuria merkitä. Olihan Saksa voittanut kaikilla rintamilla ja sen joukot olivat kaukana vihollismaissa. Sotilashenkilöt vakuuttivat Siegfriedlinjaa mahdottomaksi puhkaista. Mutta kun Saksan joukot, joskin hitaasti, työntyivät yhä taaksepäin ja tappiot kasvoivat suuriksi, alkoi yleisössä syyskuun aikana ilmetä jonkinlaista levottomuutta. Saksan sotilaallinen johto oli arvioinut Amerikan avun sekä laajuuteen että laatuun nähden liian vähäiseksi. Tankki-joukkoja vastaan ei voitu pitää puoliaan.