Syyskuun viimeisinä päivinä saapui tieto Bulgarian Makedoniassa kärsimästä tappiosta. Olin silloin paluumatkalla Tallinnasta prinssi Friedrich Karlin seurassa, ja meistä tuo tuntui levottomuutta herättävältä Saksan takapoukon enteeltä. Muutamia päiviä myöhemmin solmi Bulgaria aselevon ententen kanssa. Tämän liittolaisen horjuva asema ja luopuminen oli odottamatonta kaikille muille paitsi todelliseen tilanteeseen perehtyneille ja teki kiusallisen vaikutuksen. Sen mukaan mitä minulle kertoi eräs henkilö, joka oli elokuun lopussa Nauheimissä kohdannut kuningas Ferdinandin, oli kuningas jo silloin ennustanut Bulgarian katastrofin ja lisännyt että hän valmistautui luopumaan kruunustaan ja että hänen jälkeensä tekisi samoin keisari Kaarle ja sitten keisari Wilhelm. Bulgarian luopuminen teki selväksi, että Turkinkin täytyi solmia rauha ja näytti luultavalta, että Itävaltakin pakotettaisiin liittolaiselleen uskottomaksi. Keskusvaltaliitto tulisi hajoamaan ja Saksa jäisi yksin vastustamaan monia vihollisiansa. Kun tuo äkkiä älyttiin, aljettiin epäillä valtakunnan johtoa ja sotilasjohtoa, joka oli uskotellut tilanteen olevan suotuisan eikä ollut ajoissa voimakkaasti ja avoimesti työskennellyt rauhan saamiseksi. Jo elokuussa, 8 päivän tappion jälkeen, lienee johtaville henkilöille ollut selvää, ettei keskusvaltojen sotilaallinen asema ollut enää kestävä. Mutta siitä vaiettiin. Pettymys ja masentuneisuus oli nyt sitäkin suurempi. Valtiopäiväin enemmistöpuolueet vaativat hallituksen parlamentarisoimista, jotta kansa siten koottaisiin yksimielisemmäksi ja tyytymättömyyttä estettäisiin kasvamasta liian voimakkaaksi. Siten kokoonpannun hallituksen arveltiin myöskin voivan lähentyä liittolaisvaltoja rauhan tarkoituksissa helpommin kuin vallassaolevan imperialistisen. Kreivi Hertling ja von Hintze, joita pidettiin liian taantumuksellisina, erosivat. Edellisen sijaan astui Badenin prinssi Max, jälkimmäisen sijaan Solf. Enemmistöpuolueiden valtiopäiväedustajista valittiin uudet valtiosihteerit, niiden joukossa huomatuimpana sosialisti Scheidemann.
Badenin prinssin Maxin nimittäminen valtakunnankansleriksi herätti tyytyväisyyttä. Hänet tunnettiin jalosti ajattelevaksi ja mieleltään kansanvaltaiseksi henkilöksi. Minulle nimitys tuotti persoonallista iloa, sillä tavatessani hänet vähän ennen sotaa olin oppinut mitä suurimmassa määrin kunnioittamaan hänen olemustaan ja hänen katsantotapojaan, ja tätä kunnioitusta olivat vielä lujittaneet hänen myöhemmin pitämänsä inhimillisen lämpimät puheet samoinkuin se seikka, että hän oli maamme vilpitön ystävä. Prinssin katsottiin sitäpaitsi olevan jossakin määrin suosittu henkilö entente-maissa, joten hän näytti soveliaalta aloittamaan Saksan taholta rauhanhankkeet. Hän piti neitsytpuheensa valtiopäivillä lauantaina lokakuun 5 päivänä. Sali, parvekkeet ja koroke olivat väkeä täynnä. Diplomaattiparvekkeella näin ensi kerran Venäjän lähettilään Joffen, jonka mielenkiinto ilmeisesti oli kovin vireillä. Nyt alkoi ensimmäinen näytös näytelmää, jota hän oli odottanut ja jonka ohjaajia hän oli.
Jännittyneenä kuunneltiin tuota kirkkain äänin esitettyä puhetta, joka ilmoitti uutta olojen järjestystä. Yllättävänä tuli se puheessa mainittu tieto, että hallitus oli edellisenä yönä lähettänyt Wilsonille rauhantarjouksen selittäen olevansa halukas hyväksymään hänen tunnetut 14 pykäläänsä ja samalla ilmaissut haluavansa aselepoa. Viimeksimainittu seikka oli selvä erehdys ja saattoi Saksan paljoa epäedullisempaan asemaan kuin sotilaallinen ja sisäpoliittinen asema silloin olisivat vaatineet. Prinssi Max oli vastustanut tätä askelta, mutta asiaa ei voitu hänen hallitukseen astuessaan enää korjata. Vakuutettiin sotilasauktoriteettien ehdottomasti vaatineen, että aselepotarjous oli tehtävä heti. Kerrottiin Ludendorffin hermojen pettäneen ja hänen luulleen, etteivät joukot enää olleet hänen käsissään. Kohta sen jälkeen sanottiin hänen havainneen erehtyneensä, mutta silloin oli jo ollut liian myöhäistä. Asian laita ei varmaankaan ollut niin, vaan täytynee jokin muu selitys olla olemassa. Prinssi Maxin ja muiden pelko, että tarjous sekä maassa että maanrajain ulkopuolella käsitettäisiin sotilaallisen heikkouden merkiksi, toteutui. Keskustellessaan kanssani merkitsi salaneuvos Schiemann aselevon vaatimuksen kohtalokkaimmaksi erehdykseksi, mitä Saksan historiassa oli tehty.
Seurasi sitten Wilsonin ja Saksan hallituksen välinen noottienvaihto, joka vaikutti painostavasti ja mielialaa yhä lamaavasti. Lisääntyvä sisäinen heikkous ja vastustuskyvyn puute ilmeni muun muassa siinä, että Saksan reunakansat alkoivat liikehtiä ja särkeä Saksan valtakunnallista ehjyyttä. Lokakuun 23 päivänä pidetty valtiopäiväin istunto oli tässä suhteessa surullisen muistettava ja kiusallinen. Riippumattomat antoivat vallankumousnälälleen täyden vallan.
Saman päivän iltana minä olin poliittisen keskiviikkoseuran kokouksessa. Olisi ehkä ollut hienotunteisempaa pysyä poissa, sillä tässä poliitikkopiirissä vallitsi itsetutkistelun mieliala, paljastettiin omia virheitä ja hairahduksia, mikä ei tietenkään ollut tarkoitettu syrjäisiä varten. Minuun vaikutti tuo vilpitön keskustelu tyynellä objektiivisuudellaan, jota olen yhä enemmän oppinut Saksan kansassa tuntemaan sen voimana, mutta tavallaan myöskin sen heikkoutena. Minusta tuntui silloin kuin voisi Saksa kantaa vastoinkäymisensä tyynin mielin ja pysyä pystyssä. Vanhan bremeniläisen, kunnon Jacobin seurassa käyskelin keskustellen illan kokouksesta saaduista vaikutelmista. Hän oli huolissaan, mutta katseli kuitenkin luottavasti tulevaisuuteen.
Demokraattiseen suuntaan käyvät reformit hyväksyttiin valtiopäivillä nopeasti toinen toisensa jälkeen ja kaikki näytti lupaavalta. Luultiin voitavan ehkäistä kumous. Mutta keisarin luopumista koskevat vaatimukset kävivät yhä suoranaisemmiksi ja voimakkaammiksi. Olihan Wilson viittaillut siihen suuntaan, että tuo oli rauhan ehtona. Kruunusta luopumisen hyötyä koskevat mielipiteet olivat kumminkin kovin erilaiset. Ei ainoastaan vanhoilliselta vaan myöskin vapaamieliseltä porvarilliselta taholta pelättiin valtakunnan eheyden siten joutuvan vaaranalaiseksi ja seurauksena olevan yleisen romahduksen. Osa enemmistösosialistejakin oli epäröivällä kannalla. Kuka tulisi keisarin seuraajaksi? Kruununprinssi ei ollut suosittu. Tasavallan ajatusta ei ainakaan lausuttu julki. Scheidemann lähetti valtakunnankanslerille kirjelmän, jossa hän selitti keisarin luopumisen välttämättömyyttä, mutta hallitsija ei tahtonut pettää kansaansa hädän hetkellä. Lokakuun 28 päivänä hän antoi julistuksen, jossa ilmaisi myöntyvänsä valtiomuodonmuutoksiin ja joka päättyi seuraaviin sanoihin: "Keisarinvirka on kansan hyväksi suoritettavaa palvelusta. Vapauttakoon siis uusi järjestys kaikki hyvät voimat, joita kansamme tarvitsee kestääkseen ne kovat koettelemukset, joiden alaiseksi valtakunta on joutunut, ja päästäkseen varmoin askelin kulkemaan pimeästä nykyhetkestä kohti valoisaa tulevaisuutta." Valtaistuimen korkeudesta kaikuvat kauniit sanat eivät kumminkaan enää tehonneet. "Uutta järjestystä" ryhdyttiin toteuttamaan melkeinpä kaamean hurjassa tahdissa. Mutta se tuli liian myöhään. Maaperän olivat jo uurtaneet osalta sodan pitkät kärsimykset ja puutteet, joista olemassaoleva yhteiskuntajärjestys sai vastata, osalta salainen propaganda. Samaan suuntaan vaikuttavia tekijöitä olivat Itävallan poliittinen hajoaminen, sotilaallinen raukeneminen ja luopuminen liittolaissuhteesta sekä uusissa itsenäisissä valtioissa ilmenevät kumoukselliset ja bolshevistiset virtaukset.
Oli jo kauan kuiskailtu, että Berliinissä oleva, Joffen johtama Venäjän lähetystö muodosti tyyssijan, josta käsin harjoitettiin kumouksellista, jopa suorastaan bolshevististakin kiihoitustyötä työläisten, sotilaiden ja Saksassa olevien sotavankien keskuudessa. Lentolehtisiä, jotka nähtävästi olivat Venäjällä painettuja ja salaa rajan yli kuljetettuja, levitettiin kaikkialle Saksaan. Otaksuttiin, että ne olivat saapuneet kuriiritavarana Venäjän lähetystöön, josta asiamiehet, venäläiset ja saksalaiset, levittivät niitä edelleen tehdaspaikkoihin, kasarmeihin, vieläpä rintaman läheisyydessä olevien työläistenkin keskuuteen. Hampurissa ja Länsi-Saksassa oleskelevat suomalaiset työmiehet — ent. jääkäreitä y.m., yhteensä n. 200 — saivat hekin säännöllisesti Pietarissa ilmestyviä "Vapaus" ja "Kumous" lehtiä sekä "Viesti" lehteä Tukholmasta. Meidän onnistui, joskin myöhään, todeta, että tiet johtivat tässäkin Venäjän lähetystöön. Eräs suomalainen (Keto) oli väärällä nimellä otettu lähetystön palvelukseen, luultavasti lähinnä äskenmainittua tehtävää varten. Hän matkusti usein Berliinin ja Hampurin väliä ja lienee käynyt tavan takaa Tukholmassakin.
Virallisissa piireissä osoitettiin kumminkin suvaitsevaisuutta ja merkillistä pitkämielisyyttä Unter den Lindenin varrella olevaa ruttopesää kohtaan, joten Wilhelmstrassea vastaan tähdätyt salahankkeet saivat esteettömästi jatkua. Saksalaiset, jotka monesti noudattavat melkein lapsellisen suorasukaista säännönmukaisuutta, eivät tahtoneet mielellään uskoa, että diplomaattista luottamusta käytettiin siinä määrässä väärin. Ulkoasiainministeriössä Joffella oli ystäviä, joskaan ei hengenheimolaisia. Niihin kuului m.m. virkavaltaisesti mahtava salaneuvos Kriege. Hän se Joffen kehoituksesta vaati Suomessa vangitun neuvostomiehen Kamenevin vapauttamista, uhaten melkein ryhtyvänsä pakkotoimenpiteisiin, ellei niin tapahtuisi. Kriege vakuutti minulle, että kysymyksessäoleva henkilö, kierosta maailmankatsomuksestaan huolimatta, on sympaattinen henkilö ja että olisi vahinko, jos hän tuhoutuisi vankilassa. Saman hyvän vaikutelman hän ilmeisesti oli saanut Joffestakin. Hän luuli kykenevänsä vaikuttamaan Venäjän neuvostoherroihin ja kuitenkin viimeksimainitut pettivät hänet — varsin tavallinen, Saksan diplomatiaa kuvaava seikka. Mutta sattui sitten — ja sattumassa näytti piilevän ajatusta — että eräs herra Joffen epäiltävistä kuriirilaatikoista särkyi vaunusta nostettaessa Friedrichstrassen asemalla ja paljasti suuret määrät vertatihkuvia lentolehtisiä. Eräs niistä näytettiin minulle ulkoasiainministeriössä. Siinä oli kiihoittavana otsakkeena: "Vaviskaa te verikoirat ja kansan murhaajat", ja sisältö oli sen mukainen. Nyt, marraskuun 7:ntenä, kuljetettiin Venäjän lähetystön henkilökunta (70 henkeä!) tuota pikaa ylimääräisellä junalla rajalle. Sen toiminta oli kuitenkin jo kantanut hedelmää. Aseita ja rahojakin oli tuon venäläisen valtionlaitoksen välityksellä sijoitettu oikeihin käsiin. Vallankumous oli määrätty tapahtuvaksi Saksassa marraskuun 6:ntena, Venäjän bolshevikivallankumouksen vuosipäivänä. Joffe ei saanut sitä nähdä Berliinissä, missä se viivästyi muutamia päiviä.
Marraskuun 3 päivänä puhkesi Kielissä matruusimellakoita, jotka johtivat katukahakkoihin. Tuskin viikkoa aikaisemmin olin käynyt mainitussa kaupungissa havaitsematta mitään, mikä olisi voinut ilmaista myrskyn olevan tulossa. Liike sai kumouksellisen luonteen, ja kapinalliset anastivat vallan käsiinsä. Se levisi seuraavina päivinä muihin Pohjois-Saksan kaupunkeihin, Hampuriin, Lyypekkiin, Hannoveriin y.m., joissa muodostettiin sotilas- ja työmiesneuvostoja venäläiseen malliin. Oli ilmeistä, ettei tämä kaikki johtunut satunnaisista syistä, vaan oli hyvin valmisteltua. Etelä-Saksankin kaupungeissa, varsinkin Münchenissä, pääsi kumousliike vauhtiin. Alkoi näyttää peloittavalta. Berliinissä oli kuitenkin ulkonaisesti rauhallista, joskin ankara jännitys tuntui. Keisarin luopumista eivät nyt vaatineet ainoastaan sosiaalidemokraatit vaan myöskin edistyspuolue ja osa keskustaa. Sosiaalidemokraattinen puolue ja sen eduskuntaryhmä asettivat marraskuun 7:ntenä hallitukselle uhkavaatimuksen, jossa m.m. vaadittiin keisaria ja kruununprinssiä eroamaan ennen seuraavaa puolenpäivän aikaa.
Kävin näinä päivinä tapaamassa useita henkilöitä, osalta kuullakseni täsmällisiä tietoja tapauksista, osalta saadakseni vaikutelmia mielialasta. M.m. olin 7 päivänä historiantutkijan, salaneuvos Schiemannin luona. Hän istui puolipimeässä kirjoituspöytänsä ääressä ja oli aivan masentunut. "Te tulette murheellisella hetkellä. Saksa murtuu nyt", kuului hänen tervehdyksensä. "Suuri työmme hajoaa pirstoiksi, meidän täytyy jälleen alkaa alusta!" Minä jätin hänelle Suomen vapaudenristin, jonka hän otti vastaan suuren ajan muistona, rakkaana mutta kaihomieltä herättävänä. Mitä Suomeen tulee, pelkäsi hän bolshevikivaaraa, kun Saksan suoma tuki todennäköisesti tulisi katoamaan, ja pahoitteli, ettemme olleet aikaisemmin hankkineet itsellemme kuningasta ja että olimme tavoitelleet sellaista hallitsijasukua, jota entente ei milloinkaan hyväksyisi. Vielä huolestuneempi hän oli Itämerenmaakuntiin nähden, joissa hän hiljattain oli käynyt Tarton uudelleen eloonelpyneen yliopiston kuraattorina.