Samana päivänä kävin tervehtimässä uskollista ystäväämme von Hülseniä. Hänkin oli sangen masentunut, osalta siitä syystä, että me suomalaiset olimme pettyneet toivoessamme Saksalta lujaa tukea tulevaisuutemme luomisessa. Hänen samoinkuin Schiemanninkin mielestä oli luonnollista ja välttämätöntäkin, että me vallitsevassa poliittisessa tilanteessa solmisimme hyvät suhteet Englantiin. Käydessäni yleisesikunnassa von Hülsenin puheilla näin siellä ensi kerran suuren ulko-oven ulko- ja sisäpuolella aseistettuja vartioita. Valmistauduttiin mahdollisten yllätysten varalle.
Seuraavan päivän, marraskuun 8:nnen, iltana olin ulkoasiainministeriössä salaneuvos Trautmannin puheilla osaksi saadakseni aikaan sodan puhjetessa takavarikoituja suomalaisia miljoonia koskevan lopullisesti sitovan ratkaisun, ennenkuin se kenties olisi liian myöhäistä, osaksi hankkiakseni tietoja vallitsevasta tilanteesta. Hän ei tietänyt paljoakaan uutta. Keisarin luopumisesta ei vielä tiedetty mitään varmaa. Trautmann pelkäsi sisäistä sekasortoa kävipä sitten niin tai näin. Pois lähtiessäni tapasin portaissa ulkoministeri Solfin, joka oli juuri matkalla kabinetinistuntoon valtakunnankanslerin palatsiin. Vaihdoimme jonkin sanan, ja Solf lausui m.m.: "Teidän kansanne tahtoo saada kuninkaan, meidän kansamme on aikeissa poistaa ruhtinaansa." Tuo kuulosti alakuloiselta. Siinä istunnossa, johon hän meni, hallitus luultavasti omaksui lopullisen kannan kruunusta luopumista koskevassa kysymyksessä.
Marraskuun 9 päivän aamuna Berliini oli, ainakin keskusosiltaan, aivan samannäköinen kuin ennenkin. Sanomalehdet ilmestyivät kuten tavallisesti eivätkä sisältäneet mitään tiedonantoa keisarin luopumisesta. Mutta puolenpäivän tienoissa ilmoitettiin B. Z:ssa ja lisälehdissä, että keisari ja kruununprinssi olivat luopuneet valtaistuimesta. Uutinen otettiin vastaan vakavasti ja vaieten. Saksan valtakunta oli ilman hallitsijaa. Jos kruunusta-luopuminen olisi tapahtunut pari päivää aikaisemmin olisivat asiat ehkä kehittyneet toisin. Mutta nyt oli vallankumous jo alkanut, ennenkuin tämä tosiasia oli olemassa. Mitään luopumisasiakirjaa ei julkaistu. Sitä ei ollut silloin vielä annettukaan.
Vallankumousliike oli alkanut Berliinissä aamulla, yht'aikaa eri paikoissa, mikä osoittaa, että noudatettiin annettua merkkiä. Kuten myöhemmin saatiin tietää, toimivat vallankumouksen ensimmäisinä järjestelijöinä riippumattomat sosiaalidemokraatit ja Liebknechtin ryhmä, eivätkä enemmistösosialistit. Etukaupunkien työläisjoukot lähtivät liikkeelle, tunkeutuivat kasarmeihin ja suostuttivat sotilaita liittymään "vapausliikkeeseen", mikä yleensä onnistuikin. Vakavanlaatuisia yhteentörmäyksiä ei sattunut. Vahtipalvelusta hoiti kaupungissa m.m. 4 jääkäripataljoona, joka hiljattain oli palannut Suomesta, mitä seikkaa Vorwärts erikoisesti korosti. Sen miehistö saapui Vorwärtsin taloon ja ilmoitti asettuvansa aseineen ja ampumavaroineen "kansan" käytettäväksi. Työmiehet varustettiin aseilla. Sotilas- ja siviilihallinto tahtoi välttää sisäistä sotaa, ja siten oli vastustus poissa. Päävahti, poliisikonttori, valtiopäivätalo ja muut julkiset rakennukset miehitettiin. Poliisimiehistö riisuttiin aseista. Eräs joukko, Liebknecht etunenässä, tunkeutui linnaan ja nosti punaisen lipun. Puolenpäivän ajoissa lakkautettiin raitiotieliikenne ja julistettiin yleislakko. Enemmistösosialistitkin olivat jo yhtyneet liikkeeseen. Sosiaalidemokraattiset hallituksen jäsenet olivat aamulla luopuneet hallituksesta odottamatta, mitä vaikuttaisi se keisarin luopumista koskeva uhkavaatimus, jonka he olivat jättäneet. Tämänkin ilmoitti B. Z. klo 1 ja lisäksi, että valtakunnankansleri prinssi Max oli eronnut ja jättänyt virkavaltuutensa valtiopäiväin päävaliokunnan puheenjohtajalle sosiaalidemokraatti Ebertille.
Klo 3:n tienoissa lähdin astelemaan pitkin Potsdamerstrassea nähdäkseni, millainen elämä keskikaupungin kaduilla vallitsi. Paljon ihmisiä oli liikkeellä ja yleisö näytti osaksi varsin vakavalta, osaksi hermostuneelta. Pian näkyi tuttuja svaboda-kuvia. Alkoi vieriä esiin kuorma-autoja täynnä sotilaita, matruuseja ja aseistettuja siviilimiehiä. Toisissa oli revolveritykkejä katolla. Joku tai jotkut miehistä heiluttivat punaista lippua. Automobiileista kohotettiin hurraa- ja eläköönhuutoja tasavallalle, mutta yleisö, johon innostus ei tarttunut, vastasi niihin sangen laimeasti. Ensimmäisen kohtaamani automobiilin etualalla seisoi venäläinen sotavanki pitämässä huolta toitottamisesta. Kaikki, mitä näin, oli siinä määrin samanlaista kuin Suomessa kokemamme vallankumousnäytelmä, että se herätti minussa melkein fyysillistä inhoa. Se oli Venäjän vallankumouksen ulkokohtaista jäljitelmää eikä mitään berliiniläis-fantasian tuotetta. Mutta ne julistukset, joita jaeltiin, eivät olleet kiihoittavia eivätkä vertatihkuvia vaan pikemmin ohjaavia ja tyynnyttäviä. Eräässä niistä oli otsakkeena "Me ja bolshevikit", ja siinä määriteltiin lyhyin lausein Saksan vallankumouksellisten ja Venäjän bolshevikien välinen ero. Se päättyi seuraavin sanoin: "Me tahdomme rauhaa. Bolshevismi johtaa kansalaissotaan." Eräs toinen julistus teroitti mieliin "itsekuria ja järjestystä".
Samaan aikaan oli suuria ihmisjoukkoja kerääntynyt valtiopäivätalon luo niille paikkeille, missä jättiläiskokoinen Bismarckin patsas kohoaa. Siellä esiintyi Scheidemann julistaen tasavallan astuneen voimaan. Sieltä lähti osa kansanjoukkoa lähellä olevaan yleisesikuntaan, jonne sotilaat astuivat velvoittaen upseereja poistamaan sotilaalliset merkkinsä. Kuten von Hülsen myöhemmin kertoi, tapahtui tuo kaikki rauhallisesti ja siivosti. Sama vaatimus esitettiin kaikille upseereille, missä hyvänsä heitä kohdattiinkin. Taloissa, joissa upseereja otaksuttiin olevan piilossa, pantiin toimeen tarkastus, illalla samoin kaikissa suuremmissa ravintoloissa. Siis aivan kuin meillä, se vain erona, ettei upseerien murhia sattunut. Illalla ja yöllä oli laukaustenvaihtoa linnan, yliopiston ja kuninkaallisen kirjaston seuduilla, missä vallankumouksellisia joukkoja vastaan oli ammuttu. Osa upseereja ja "Jugendwehrin" jäseniä yritti aktiivisesti vastustaa vallankumousta, mutta heillä ei ollut minkäänlaisia voiton toiveita.
Seuraava päivä, marraskuun kymmenes, Berliinin punainen sunnuntai, oli vielä varsin levoton. Aamulehdet toivat mukanaan yllätyksen, jota ei juuri sovi sanoa mieluiseksi: "Lokalanzeiger" esiintyi nimellä "Die rote Fahne" ja puolivirallinen "Norddeutsche allgemeine Zeitung" oli saanut nimen "Die Internationale". Liebknechtin kannattajat olivat miehittäneet lehtien toimitus- ja painohuoneistot. Tämä väkivalta kumminkin lopetettiin jo parin päivän kuluttua. Laukaustenvaihto jatkui linnan tienoilla, valtiopäivätalon luona ja Potsdamer Platzilla, aiheuttamatta kumminkaan huomattavaa verenvuodatusta. Syynä lienevät olleet provokaattorit, jotka talojen katoilta ampuivat yleisön joukkoon pitääkseen siten yllä levottomuutta. Vallankumoustunnelma oli vielä ilmassa. Suuria kansanjoukkoja näkyi liikkeellä, ja punaiset voimavaunut ajaa suhistivat yhä pitkin katuja. Sää oli säteilevän kaunis, liian kaunis vallankumoussääksi. Jatkoin kävelyäni Brandenburger Thor'ille saakka. Siellä ja pitkin koko Unter den Lindeniä, Adlon-hotellista alkaen, liehui punaisia lippuja, ja valtiopäivätalokin loisti punaisena. Mutta voitonpatsaan jumalatar ei ollut vielä omaksunut vallankumouksen merkkiä, ja sen edessä seisoi "rautainen Hindenburg", hajasäärin ja vakaana kuten ennenkin, katse suunnattuna Siegesallee'seen päin.
Väkijoukkojen kaduilla parveillessa levitettiin lisälehtien avulla tietoa luonnottoman ankarista aselevonehdoista. Se otettiin vastaan alistuneesti ja vaieten, milloin se ei hukkunut vallankumoushuumeeseen. Sieltä täältä kuului katkeria tai halveksivia lausuntoja. Vallankumous oli herpaissut kansan, joka kaiketi muuten olisi kerääntynyt panemaan äänekkään vastalauseensa alentavia ehtoja vastaan tai ehkäpä noussut toimimaan. Wilsoniin, hänen tahtoonsa ja valtaansa luottaen oli hyväksytty hänen rauhanohjelmansa ajattelematta, ettei entente halunnut rauhaa ilman tuhoamista, ja nyt oli Saksa ehdottomasti jätetty vihamielisimpien vastustajiensa, Ranskan ja Englannin armoille. Ne olivat valinneet ehtojensa esittämiselle soveliaan ajankohdan. Saksan mahtava ja kelpo kansa oli joutunut raskaan ja traagillisen kohtalon alaiseksi. Se oli liiaksi rasittunut epätasaisessa taistelussaan ja kaatui nyt ulkoapäin aikaansaatuun vallankumouksen salajuoneen. Traagillisuuden tuntoa kannatti tuona päivänä kasautuneiden onnettomuuksien koko painokkuus.
Samana päivänä neuvottelivat eräät lähetystöpäälliköt niistä suojelustoimenpiteistä, joihin ehkä olisi ryhdyttävä lähetystöihin ja niiden henkilökuntiin nähden. Me päätimme odottaa tapausten kehittymistä, mutta katsoimme kuitenkin olevan syytä kunkin lähetystön asettaa oma valtakunnanlippunsa näkyväksi merkikseen. Ulkoasiainministeriön välityksellä piti meidän saada uudelta hallitukselta suojapassit, jotka seuraavana päivänä tosiaankin meille jätettiin. Myöskin lähetystön automobiilia varten hankin loukkaamattomuustodistuksen. Kun se marraskuun 11 päivänä oli odottamassa valtiopäivätalon edustalla, pakottivat eräät sotamiehet kuljettajan viemään heidät konekivääreineen toiseen kaupunginosaan. Se päästettiin kumminkin kohta senjälkeen vapaaksi. Joitakin ryöstöjä ja pakko-ottoja tapahtui seuraavina öinä, todennäköisesti vankiloista vapautuneen roskaväen toimesta, mutta ne lakkasivat pian, kun muutamia roistoja oli ammuttu verekseltä.
Eräs pieni vallankumouspäivien syrjäkohtaus, joka koski Suomen lähetystöä, sopii tässä mainita, 11 päivän vastaisena yönä klo 2 soitti minulle eräs herrasmies, joka sanoi olevansa Stettiner Bahnhofin päällikkö. Hän ilmoitti, että 15 suomalaista, niiden joukossa minun poikani, oli illalla saapunut sinne Rügenistä, missä heitä oli koulutettu lentoupseereiksi. He olivat nyt kotimatkalla. Heidän arveltiin saapuneen vastavallankumouksellisessa tarkoituksessa, jonka vuoksi heidät oli pidätetty ja heidän matkatavaransa takavarikoitu. Asia järjestettiin niin, että heidät piti yöksi viedä johonkin hotelliin, jossa he saisivat olla vartioituina, kunnes lähetystö seuraavana päivänä ehtisi asian selvittää. Poikani sai luvan tulla asuntooni. Hän saapui suuressa rämisevässä kuorma-autossa, sotamiehen seuraamana, yön hiljaisuudessa. Syytä siihen, että nämä nuoret miehet olivat tuntuneet epäiltäviltä, ei saatu oikein selville, mutta luultavasti aiheutui asia siitä, että he olivat pyrkineet asumaan Baltic-hotelliin. Siellä näet luultiin samana iltana pidettävän vastavallankumouksellinen upseerikokous. Yön hetket olivat olleet heille sangen seikkailurikkaat, mutta he suhtautuivat koko juttuun humoristisesti, varsinkin kun olivat päässeet hupaisesti tutustumaan vallankumouksen alussa vallinneeseen sekasortoon, johon he olivat äkkiarvaamatta pulahtaneet. Vallankumouksellinen into ja yksinkertaisuus oli kumminkin sotkenut asian siinä määrin, että kesti muutamia päiviä, ennen kuin kaikki saatiin oikealle tolalle. Oli esitetty sellainenkin vaatimus, että nämä nuoret miehet oli pidätettävä panttivankeina, kunnes Suomessa vangitut saksalaiset vapautettaisiin! Eräässä itävaltalaisessa tai unkarilaisessa lehdessä lienee ollut uutinen, jonka mukaan joukko suomalaisia oli saapunut Berliiniin taistelemaan vallankumousta vastaan.