Jo sunnuntai-aamuna olivat eri tehtaiden työläiset ja eri rykmenttien sotilaat kokoontuneet kukin osaltaan valitsemaan edustajia siihen suureen kokoukseen, joka saman päivän iltapuolella pidettiin Buschin sirkuksessa. Siellä valittiin toimeenpaneva valiokunta (Vollzugsrat) ja varsinainen hallitus (Rat der Volksbeauftragten). Riippumattomat sosialistit olivat toivoneet Liebknechtin johtamaan varsinaisten bolshevikien eli spartakus-ryhmän avulla voivansa vallita tilannetta kokouksessa, mutta epäonnistuivat. Varsinkin sotilaat asettuivat hyvin jyrkästi vastustamaan äärimmäisyysaineksia, vaativat järjestystä ja yksimielisyyttä eivätkä tahtoneet antautua välineeksi, jonka avulla jokin radikaalipoliittinen ryhmä olisi kiivennyt valtaan. Tuloksena oli, että ryhmät esiintyivät tasa-arvoisina vaaleissa. Kansanvaltuutetuiksi valittiin kolme enemmistösosialistia, Ebert, Scheidemann ja Landsberg, sekä kolme riippumatonta, Haase, Dittmann ja Barth, joista viimeksimainittu oli epämiellyttävä intoilijatyyppi. Erikoisaloja hoitavain entisten ministerien piti pysyä viroissaan neuvonantajina ja teknillisinä avustajina.
Maanantaina 11 päivänä alkoi Berliinissä jälleen raitiotieliikenne ja yleislakko lopetettiin. Siviilikaartien oli jätettävä takaisin aseensa ja vartiopalvelukseen ryhtyivät sotilaat (Sicherheitsdienst). Ulkonainen elämä tyyntyi pian, ja nyt, viikkoa myöhemmin, on Berliini melkein täydellisesti entisen näköinen. Punaiset liputkin ovat hävinneet melkein kokonaan. Niitä näkee ainoastaan joissakin julkisissa rakennuksissa.
Sitä pelkoa, että vallankumous myöhemmissä vaiheissaan muodostuisi täällä samanlaiseksi kuin Venäjällä, ei näytä nykyään tarvitsevan ottaa lukuun. Mielipiteiltään terveet, kuriin tottuneet ja järjestystä rakastavat enemmistösosialistit ovat — joskaan ei niin päättävästi ja lujasti kuin suotavaa olisi — ottaneet johdon käsiinsä ja hallinnon porvarilliset voimat toimivat mukana. Virkamiehet jäävät paikoilleen ja osoittautuvat lojaalisiksi uutta demokraattista järjestystä kohtaan. Tosin voi ennustaa syntyvän hankausta eri ryhmien edustajain sekä kansanvaltuutettujen ja toimeenpanevan neuvoston kesken, joka viimeksimainittu on kokoonpanoltaan ankaran radikaalinen, mutta äärimmäisen vasemmiston, Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin työläisyleisön kommunistiset ja anarkistiset lauseparret, joissa puhutaan köyhälistön diktatuurista ja maailmanvallankumouksesta, voivat tuskin päästä määräävästi vaikuttamaan. Melua ja hälinää nämä bolshevikit kyllä tulevat aiheuttamaan, mutta ilman mainittavaa menestystä. Hyvää tukea toivoo hallitus saavansa kotiinpalaavista rintamasotilaista, jos vain paluumarssi ja rauhankannalle asettaminen sujuu onnellisesti. Sitä sopii toivoa, kun Hindenburg miehineen on asian johdossa. Kansalliskokouksen koollekutsuminen näyttää varmalta, ja jos siihen kerran päästään, on valtiollinen järjestys todennäköisesti pelastettu, joskin se tulee muodoltaan suuresti poikkeamaan siitä järjestyksestä, jonka varassa Saksan valtakunta on tähän asti pysynyt koossa. On tietenkin pidettävä todennäköisenä, että Saksasta muodostuu tasavalta, ehkäpä sosialistinen.
Sisäpoliittiset vaikeudet voitaneen voittaa, mutta paljoa huolestuttavampi on se vaara, joka uhkaa taloudellisella alalla. Elintarpeiden ja teollisuudessa käytettäväin raaka-aineiden puute, rikkaimpien Saksan teollisuusseutujen valtaaminen ehkäpä valtakunnan yhteydestä irrottaminenkin, työläisten suunnattomasti kohonneet palkkavaatimukset, kulkuneuvojen riittämättömyys ja kuluneisuus sekä entente-valtojen tunnottoman ankarat vaatimukset ja saarron jatkuminen — kaikki tuo tulee yhteisesti aiheuttamaan mitä vakavimman ahdinkotilan, ehkäpä johtamaan täydelliseen tuhoon. "Mutta", sanoi minulle eräs huomattava liikemies Venäjän tilaa ajatellen, "parempi on kauhistava loppu kuin loputon kauhistus". Ihmeen tyynesti ja alistuneesti kantaa Saksa traagillisen kohtalonsa. Harvoin kuulee ilmaistavan valitusta tai epätoivoa, katkeruutta kohtalolle tai vihaisia syytöksiä vihollisia vastaan heidän rajattoman tunnottomuutensa johdosta. Usein tulee sitävastoin näkyviin syvälle saksalaiselle mielenlaadulle ja objektiivisuudelle ominainen tyyni itsetutkistelu ja itsesoimaus. "Me olemme varmaan kovin erehtyneet, koska tuollaiset katastrofit ovat tulleet osaksemme. Samantekevää, ajattelemmeko sodan onnetonta loppua rajojemme ulkopuolella tai ääretöntä valtiossamme tapahtunutta mullistusta."
On sanottu, että ainoastaan Saksan kansa hakee herostraattisesti nauttien raiskaa omasta silmästään tahtomatta nähdä malkoja vihollistensa silmissä. Tämä hyve tai heikkous, miten sitä tahtonemmekin määritellä, ei liene milloinkaan ilmennyt niin räikeänä kuin suuren, sodan loppuessa sattuneen katastrofin yhteydessä. Moni saksalainen on osoittanut olevansa kyllin lapsellinen uskoakseen, että viholliset antaisivat arvoa näille itsesoimauksen ilmauksille. He käsittävät ne vain heikkoudeksi. Englannille ja Ranskalle ominainen voimakas kansallistunto ja suuri kansallisylpeys ei ikävä kyllä ole mikään ratkaiseva valtatekijä Saksassa.
Saksan kohtalo surettaa sanomattomasti. Sääli voi olla hyvä, mutta Saksan kansa kaipaa ennen kaikkea myötätuntoa. Mutta mistä on sitä löydettävissä tässä ententen järjestelmällisten valheiden eksyttämässä maailmassa? Uskallan toivoa, että Suomen kansa pysyy vakaumukseltaan ja tunteiltaan uskollisena auttajalleen senkin jälkeen kuin miekka on kirvonnut sen kädestä, uskollisena ainoalle kansalle, joka sodan aikana on toiminnallaan osoittanut olevansa Suomen ystävä.
Berliinissä marraskuun 16 p:nä 1918.
Lyhyt luku Ludendorffista.
Lähinnä keisaria joutui Saksan onnettomuuksien vuoksi pahimmaksi syntipukiksi Ludendorff, toinen niistä kahdesta sotapäälliköstä, joita on yhteisesti ennen kaikkia kiitettävä Saksan maailmansodassa saavuttamasta menestyksestä ja joiden onnistui pidättää vihollisen sotajoukot isänmaansa rajojen ulkopuolella, joten sodan suoranaiset hävitykset eivät kohdanneet sitä. Vaikka hänen sotilaallista neroaan ihailtiinkin ja vaikka hänen hyökkäys- samoinkuin puolustussuunnitelmansakin menestyivät loistavasti, ei hän kumminkaan ollut milloinkaan siinä määrin kansan suosiossa kuin Hindenburg. Viimeksimainitussa tavallaan ruumiillistui se, mikä saksalaisessa kansallisluonteessa on tervettä, hyvää ja velvollisuudentuntoista. Hän oli sodan ihanteellinen hahmo. Ludendorff taas edusti sotilaallista taitavuutta ja voimaa; hän oli "toimintavoiman keskus". Kun vastoinkäymisten aika tuli ja "militarismiin" kohdistuva vastavaikutus alkoi ilmetä, suuntautui tyytymättömyys ja pettymys häneen, koska hän oli sotilaspuolueen varsinainen johtaja. Arveltiin, ettei hän ollut ainoastaan Saksan sotilaallinen diktaattori, vaan myöskin poliittinen ylivaltias, ja jossakin määrin tuo olikin totta. Hänen omain lahjojensa laajentumisvoima oli kenties syynä siihen, ettei hän jäänyt pelkäksi sotilaaksi kuten Hindenburg, mutta varmaan vaikutti vieläkin enemmän se, että Saksalta poliittisella alalla puuttui johtavassa asemassa olevia tarmokkaita ja tarkoitusperistään tietoisia miehiä, josta syystä hän pääsi voitolle siviili- ja sotilasjohdon välisessä äänettömässä taistelussa. Oli miten oli, laajoissa kansankerroksissa hänet kumminkin katsottiin ennen muita vastuunalaiseksi Saksan politiikan haaksirikosta. Kotimaan suurelle sotaan väsyneelle yleisölle — ei armeijalle — hän oli ankara mies, joka alinomaa vaati uusia uhreja ja jonka syytä sodan jatkuvat, pitkät kärsimykset olivat.
Kun Ludendorff lokakuun 26 päivänä luopui toiminnastaan, aiheutti tämä askel tosin useilla tahoilla syvää alakuloisuutta, mutta myöskin rehentelevää kritiikkiä ilmeni. Kiittämättömyys ja suurten joukkojen tyytymättömyys pääsi valloilleen. Ludendorff vetäytyi kokonaan syrjään asettuen Berliiniin erääseen kaupungin länsiosan hiljaiseen kohtaan. Vallankumouksen puhjetessa hän voi odottaa joutuvansa katuyleisön puolelta tulevain loukkausten tai vieläkin pitemmälle menevien kostonhimon ilmausten esineeksi. Siitä syystä hän siirtyi erääseen toiseen asuntoon ja eli siellä ulkomaailmalta piilossa. Roskaväki etsi häntä, mutta turhaan. Eräässä vallankumouskokouksessa oli huutaen vaadittu häntä vangittavaksi, mutta uusi hallitus ei aiheuttanut hänelle mitään vaikeuksia. Voi hyvin ymmärtää, että tuo ylpeä ja voimakas mies tahtoi kaikkien nöyryytysten jälkeen etsiä joksikin aikaa turvapaikan ulkopuolella omaa maatansa, jossa hän nyt sai niin paljon kiittämättömyyttä osakseen.