En tiedä, vaikuttiko eräs hänelle vähän aikaisemmin kirjoittamani kirje vai tietoisuus, että olimme hänelle kiitollisia ja uskollisia, sen, että hän toivomustaan toteuttaessaan johtui ajattelemaan Suomen lähetystöä. Aloitetta kenties ei tehnytkään hän vaan ulkoasiainministeriö. Mainittu virasto joka tapauksessa kääntyi puoleemme tässä tarkoituksessa. Emme hetkeäkään epäröineet tarjoutuessamme suorittamaan pyydettyä palvelusta. Siinä oli hyvä tilaisuus antaa Ludendorffin käytännössäkin kokea, että hänellä oli luotettavia ystäviä ainakin yhdessä niistä maista, jota Saksa oli sodan aikana auttanut. Me emme voineet myöskään unohtaa, että monet huomatussa asemassa olevat suomalaiset — m.m. hallituksemme jäseniä — olivat saksalaisten avustamina voineet tuntemattomina matkustaa ulkomaille ja liikkua siellä. Vastapalvelusvelvollisuus jo vaati osoittamaan auliutta, samoinkuin tavanomainen diplomaattinen kohteliaisuuskin.

Marraskuun 14 päivänä matkusti tuo maailmankuulu mies suomalaisena lähetystöneuvoksena Ernst Lindströminä Warnemündeen jatkaakseen sieltä matkaansa Kööpenhaminaan. Minä hain hänet asunnostaan katetulla automobiilillamme, jonka tuli viedä hänet Stettiner Bahnhofille. Olin utelias näkemään, muistuttaisiko suomalainen lähetystöneuvos suuressakin määrässä entistä ensimmäistä ylimajoitusmestaria. Hahmo oli sama, mutta siviilivaatteet ja huopahattu muuttivat melkoisesti hänen ulkonäköänsä, ja helposti tunnettavat vaaleat viikset olivat poissa. Hän oli hienon pääkonsulin näköinen. Asetettuaan nenälleen paksusankaiset silmälasinsa hän melko lailla muistutti turkulaista kauppaneuvos Lindblom-vainajaa. Mutta luonteenomainen profiili, terävä katse ja ääni olivat epäilemättä Ludendorffin. Siitä ei voinut erehtyä. Tuntui sangen omituiselta tavata hänet kokonaan muuttuneissa oloissa. Koko maailma oli muuttunut siitä lähtien, kun viimeksi toisemme kohtasimme. Marraskuussa vuosi sitten olin ensi kerran nähnyt Ludendorffin ja jonkinlaisen sisäisen pelon vallassa lähestynyt tuota mahtavaa miestä, jolla oli kädessään sodan kaikki langat ja joka samalla oli poliittisena valtatekijänä suurempi kuin kukaan muu saksalainen. Viimeksi olimme tavanneet toisemme Avesnesissa Ranskassa heinäkuun viimeisenä päivänä, siis aikana, jolloin Saksan sotajoukot olivat kaukana lännessä ja Saksan sotilasjohto vielä lujasti luotti Saksan voittoon. Nyt, kolme kuukautta myöhemmin, olivat voittoisan sotapäällikön kaikki toiveet ja unelmat murskana, hänen armeijansa ja maansa nöyryytettyinä. Yksin ja valepuvussa hän lähti maansa pääkaupungista. Me istuimme vierekkäin automobiilissa, ja kun matka oli pitkä, ehdimme keskustella aika paljon. Hän kiitti osakseen tulleesta ystävällisyydestä, ja minä pyysin pitämään sitä kiitollisuutemme vähäisenä ilmauksena. "Niin", virkkoi hän, "olenhan minä kerran auttanut Suomea, nyt oli teidän vuoronne tehdä minulle suuri palvelus". Olin tahtonut jättää automobiilimme hänen käytettäväkseen siitäkin syystä, ettei hänen tarvitsisi ikäväkseen nähdä ajoneuvoissa punaista lippua. Hän kiitti siitä ja sanoi olevansa iloinen saadessaan kulkea Suomen lipun suojassa. Ludendorff kertoi sitten itsestänsä. Hänen oli ollut hyvin vaikea erota toimestaan ja katkeralta tuntui kokea maanmiestensä kiittämättömyyttä. Sellaisten elämysten jälkeen — lausui hän — alkaa tavallaan halveksia ihmisiä. Hän huomautti, ettei hänen poistumistaan ollut katsottava paoksi. Hän tarvitsi lepoa ja rauhaa ja matkusti hallituksen tieten. Hän oli tarjonnut uudelle hallitukselle palveluksiansa siltä varalta, että häntä tarvittaisiin. Nyt häntä kumminkaan ei voitu käyttää, mutta ehkä tulevaisuudessa. Hän sanoi palaavansa heti, kun oikea aika tulisi. Minä lausuin toivovani, että piankin kävisi niin. Hän katseli sangen pessimistisesti sisäisten olojen kehittymistä. Saksan sotilaallista asemaa ja nöyryyttäviä aselevonehtoja ei keskustelussa kosketeltu. Kysyin, oliko hän ollut missään yhteydessä Hindenburgin kanssa senjälkeen kun oli lähtenyt päämajasta. Hän vastasi aivan lyhyeen kieltävästi. Minä ihmettelin itsekseni, oliko syntynyt jotakin epäsopua noiden kahden sotapäällikön välille, jotka olivat neljän vuoden aikana jakaneet ilot ja surut ja joiden kesken vallitsevaa suhdetta Hindenburg oli nimittänyt sota-avioliitoksi, jota ei mikään epäsopu ollut vielä milloinkaan häirinnyt. Ihmettelyni oli kumminkin tarpeeton. Asia kenties oli hänestä tällä hetkellä kiusallinen. Vihdoin kysyi Ludendorff minulta, millaisiksi olot Suomessa muodostuivat, ja minä selostin lyhyesti tilannetta. Hän arveli, että meidän todennäköisesti oli jätettävä kuningaskysymyksemme Euroopassa nykyään tapahtuvan kehityksen vuoksi.

Astuin automobiilista sillä kadulla, Matthäikirchstrassella, jossa asuntoni oli, puristin Ludendorffin kättä ja toivotin hänelle onnellista matkaa. "Auf Wiedersehen" paremmissa olosuhteissa, kuului hänen vastauksensa. Automobiili lähti eteenpäin kuljettaen hänet ja hänen ajutanttinsa asemalle. Kuljettaja ei ilmeisesti ollenkaan aavistanut, ketä hän kuljetti. Viikkoa myöhemmin Ludendorff lähetti terveisensä ilmoittaen, että hän oli päässyt matkustamaan aivan huomaamatta ja oli nyt Kööpenhaminassa.

Asiaa seurasi kumminkin jälkinäytös. Lähtiessään Ludendorff aikoi pysähtyä Tanskaan, mutta lähtikin muutaman viikon kuluttua Ruotsiin, missä hän asettui asumaan erään tuttavansa luo Hessleholmin kartanoon. Hän esitti siellä sen asiakirjan, jonka tuli ainoastaan suojata hänen nimettömyyttänsä rajan yli kuljettaessa, mutta jota sitten ei enää pidetty tarpeellisena. Tuli pian tiedoksi, mikä kuuluisa henkilö lähetystöneuvos Lindström oli, ja Ruotsin entente-lehdet nostivat hälinän. Uutinen, joka tiesi Ludendorffin "paenneen" käyttämällä "väärää" suomalaista passia, kulki kautta maailman. Tämä tapahtui tammikuun alussa ja minä olin silloin Kööpenhaminassa matkalla kotiin. Perille tultuani selitin hallitukselle ja uudelle valtionhoitajalle Mannerheimille, miten asian laita oli; Menettelytapamme ymmärrettiin täydellisesti, sitäkin paremmin kun puheenalainen toimenpide oli tapahtunut jo marraskuussa, ennen hallituksenvaihtoa ja uutta poliittista suuntautumista, mutta oltiin huolestuneita sen epäedullisen vaikutuksen vuoksi, jonka juttu oli saanut aikaan ententen taholla. Pariisista sähkötettiin, että sikäläisissä poliittisissa piireissä katsottiin Berliinissä olevan Suomen lähetystön kenraali Ludendorffin passiasioita järjestämällä osoittaneen, "että Saksan politiikalla oli yhä vielä vaikutusvaltaa Suomeen". Se oli luonnollisesti anteeksiantamatonta. Ulkoasiainministeriö julkaisi oikaisun, joka tosin oli muodollisesti oikea, mutta asiallisesti merkityksetön.

Helmikuun 20 päivän tienoissa Ludendorff palasi Berliiniin. Kävin hänen luonansa muutamia päiviä myöhemmin. Hän ei ollut nyt läheskään niin lamaantunut kuin maasta lähtiessään. Oleskelu Ruotsissa oli muodostunut miellyttäväksi, ja ne ihmiset, joiden kanssa hän oli joutunut kosketuksiin, olivat olleet varsin herttaisia. Ententen asiamiehet olivat levittäneet huhua, että hän oli kääntynyt bolshevikiksi ja saapunut Ruotsiin toimiakseen bolshevismin levittämiseksi, mutta valhe oli niin karkea, ettei sitä kukaan voinut uskoa. Syynä siihen, ettei hän aikomuksensa mukaisesti jäänytkään Tanskaan, oli, että sikäläinen Saksan lähettiläs oli pitänyt suotavimpana, että hän siirtyisi Ruotsiin ja pysyisi siellä tuntemattomana. Senvuoksi hän oli edelleenkin esiintynyt lähetystöneuvos Lindströminä, kunnes hänet tunnettiin ja hän sai passin omiin nimiinsä. Hän oli pahoillaan siitä, että oli tuottanut minulle vaikeuksia, mutta minä selitin, ettei tuosta kannattanut välittää. Ludendorff kertoi Hessleholmissa käyneen häntä tapaamassa erään nuoren suomalaisen sotilashenkilön, joka oli ilmoittanut — siltä varalta, että hän Ruotsissa oleskellessaan joutuisi vaikeuksiin — olevansa valmis saattamaan hänet Suomeen, missä hän eräässä kartanossa saisi rauhallisen tyyssijan. Tarkoituksena kuului olleen, että hänet olisi puettu "suomalaiseksi junkkariksi", ja hänen itsensä esittämästä kuvauksesta ymmärsin tuolla tarkoitetun tavallista maanviljelijää. Ludendorff ei kumminkaan suostunut tarjoukseen, koska hän aikoi aivan pian palata Saksaan, mutta tämä suomalaiselta taholta osoitettu ystävällisyys liikutti häntä kovin. Teoksensa, jossa hän selostaa osuuttaan sotaan ja koko sotapolitiikkaansa, hän oli saanut melkein valmiiksi. Hän oli kirjoittanut sen muistista, kun hänellä ei ollut kirjallisia lähteitä käytettävinään. Eräiden tiedonantojen pätevyys vain oli vielä tarkastettava. Teoksen piti ilmestyä vasta sitten kun rauha ehtisi varmistua.

Maaliskuun alussa oli Ludendorff rouvineen päivällisillä luonani. Muut vieraat olivat kaikki huomattavia Suomen ystäviä, maahamme ja kansaamme erittäin kiintyneitä. Keskustelukin todisti sitä. Myöskin sotaa, sen Saksalle onnetonta päättymistä ja nykyistä tilannetta pohdittiin ja valaistiin eri puolilta. Ludendorff kuvaili mitä mielenkiintoisimmin eräitä sotapolitiikkansa yksityiskohtia. Vastatessaan päivällisen aikana hänelle lausumiini sanoihin hän m.m. kosketteli Saksan Suomelle antamaa apua. Useimmissa toimissani, lausui hän, on pelkkä ymmärrys ollut ratkaisemassa, mutta tässä oli sydämelläkin osansa. "Ymmärryksellä, koska oli estettävä ententea luomasta uutta itärintamaa, sydämellä, koska tahdoin tukea pitkällisen sorron alla elänyttä kansaa sen vapaustaistelussa." Suomalaiselta taholta hänen osakseen tullut kiitollisuus oli häntä suuresti ilahduttanut. Hänessä on Suomella nykyään todellinen ystävä.

Me kohtasimme toisemme vielä joitakin kertoja kevään kuluessa, ja joka kerta hän halusi tietää, millä kannalla asiat maassamme olivat. Erityisesti kiinnittivät itäiset selkkauksemme hänen mieltänsä. Ennen lopullista Berliinistä-lähtöäni, joka tapahtui heinäkuun keskivaiheilla, kirjoitin hänelle jäähyväiskirjeen ja sain seuraavan vastauksen:

"Teidän Ylhäisyytenne! Kiitän kirjeestänne ja siitä minuun kohdistuvasta hyvyydestä, jota sananne ilmaisevat. Suomen vapaus tulee kenties olemaan ainoa, mitä teoistani jää jäljelle. Kenpä tietää, mitä tulevaisuus minulle henkilökohtaisesti tuo mukanaan. Jos minun on tuonnempana vedottava Teidän hyvyyteenne, teen sen mielelläni.

Jumala Teitä varjelkoon. Suojelkoon hän kotimaatanne.

Teidän
Ludendorff."