Moonika. Kutsu minua nyt vaikka Zoonikaksi; suoraan minä puhun. Nyt menen ja panen myssyn päähäni. Huomenna Sally-kulta! Kenellä tässä nyt on tänään aikaa! (menee).
Sally (Maalinille, joka nauraa). No niin, ehkä hän on oikeassa. Voi hyvänen aika, leivokseni! (Menee).
Maalin (puuhaa kahvipöydän ääressä). Miten minun nyt pitää käyttäytyä hänelle, se on pääkysymys. Ei lapsuuden tavat nyt käy laatuun, mutta jos en ole ystävällinen, niin hän varmaan pahoittaa mielensä. No niin, se saa riippua hänestä itsestään. Jos hän on tyyni nähdessään minut, sitte pysyn minäkin yhtä rauhallisena, mutta jos hän tulee oikein kovasti iloiseksi sille — — Jos hän todellakin ihailee minua, tietäisin minä vaan olenko minä toisinaan innostuttanut häntä ahkeroimaan, hankkinut hänelle loistavan voiton — —? Mutta eihän minun sovi syleillä häntä —- ja suudella — — No kädelle sopii, tietysti.
Sally (hiipii sisälle tuolinpeite kädessä). Kuuleppas Maalin! Tuolin hinnan olemme me jakaneet, mutta tämän minä olen salaa ommellut, Moonikan alinomaa hätyytellessä Akselia. Koska tuoli nyt on koristettu ja kaunis, niin pannaan tämä tyyny sinne kanssa, mutta pidä huolta siitä ettei Moonika saa nähdä sitä ennen Akselin tuloa. Hyvästi siksi! (Menee).
Moonika (tulee ja ottaa tuolinpeitteen erään akkunan loukosta). Maalin kultaseni! Tuolin hinnan olemme jakaneet, Sally ei suostunut muuhun. Mutta tämä tyyny on minun tekoani. Pane se nyt tuolille, mutta älä suinkaan anna Sallylle vihiä siitä, sitte se raukka menee ihan mielipahaiseksi. Mitä sinä naurat?
Maalin (tyyny kumpaisessakin kädessä). Oletteko nähnyt kummempaa, täti?
Moonika (huutaa suuttuneena). Sally, Sally! Sinä ilkimys! (Sally tulee.) Kuinka sinä kehtaat salaa täällä kyhäellä lahjuksia.
Sally. No, sanos muuta, sisar kulta! Entäs sinä itse sitte?
Moonika. Haha, niin juuri, ja näetkös nyt pannaan minun päällimäiseksi.
Sally. Mutta minun tyynyssäni on hapset.